Maastossa on selkeä tie jo tallattuna; suuri yleisökin tuntee Hannu Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäynnin 1960-luvulta. Lisäksi Kansalliskirjaston Tiellä sananvapauteen -verkkosivustolla on esitelty kattavasti Suomen keskeiset sanavapauskysymykset itsenäisyyden aikana.
Ylikirjastonhoitaja Kai Ekholmin aloitteesta syntynyt Kansalliskirjaston sivusto on suuri kulttuuriteko. Sen runsain esimerkein varustetusta Suomen aikajanasta näkyy selkeästi se, että sananvapaus on ahtaimmalla silloin, kun toleranssi poliittisille erimielisyyksille on alhaisimmillaan ja liberaalit arvot yleisesti uhattuina.
1930-luvulla mutta myös sotien jälkeisenä aikana ilmaisunvapautta rajoitettiin kansallisen eheyden ja turvallisuuden nimissä. Tällöin niin valtiovalta kuin kirkkokin pyrkivät ilmaisemaan sen, mikä on kiellettyä – pyhien nimien ja sanojen käyttö pilkallisessa yhteydessä, pyhiksi koettujen instituutioiden kyseenalaistaminen, naapurimaan kriittinen käsittely, presidentin vallan arvostelu. Pilkkaaminen, arvostelu ja kyseenalaistaminen – niitä vastaan käytettiin sensuuritoimia ja käytiin jopa oikeutta. Lisäksi ongelmalliseksi on koettu seksuaalisuuden kuvaaminen eri muodoissaan. Kiteytetysti Suomessa ilmaisunvapauden rajoja on koeteltu kolmella suurella alueella, uskonnon, seksuaalisuuden ja politiikan.
Käytän tästä eteenpäin sananvapauden lisäksi termiä ilmaisunvapaus, sillä sananvapauden kysymyksinä käsitellyt seikat sisältävät yleensä myös muiden kuin sanallisesti itseään ilmaisevien kansalaisten oikeuksia. Esimerkiksi kuvantekijöiden oikeudet ja velvollisuudet ovat nousseet yhä kärjistetymmin sananvapauskeskustelun keskiöön.
Matkaevästyksessä tämän esseen kirjoittamista varten minulle on aiheuttanut eniten päänvaivaa se, että en näe kirkkoa monoliittina. Suhteessa ilmaisunvapauteen luterilainen kirkko on niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa puhunut monenlaisten henkilöiden suulla. Kenties jyrkin näistä on itsenäisen Suomen historiassa ollut arkkipiispa Martti Simojoki, jonka marraskuussa 1964 pitämä puhe käynnisti laajan julkisen keskustelun Hannu Salaman romaanista Juhannustanssit. Simojoki ja jo ennen häntä Kotimaa-lehden pääkirjoituksen laatija lokakuussa 1964 moittivat Salamaa eettisten ja uskonnollisten arvojen halventamisesta ja pyhien tunteiden loukkaamisesta.
Matkaevästyksessä tämän esseen kirjoittamista varten minulle on aiheuttanut eniten päänvaivaa se, että en näe kirkkoa monoliittina.
Kokoomuksen kansanedustaja Margit Borg-Sundman teki Juhannustanssien johdosta eduskuntakyselyn, jonka seurauksena oikeusministeri Johan Söderhjelm määräsi nostettavaksi jumalanpilkkasyytteen. Kirjailija Salama ja kustantaja Otava hävisivät oikeudenkäynnin. Presidentti Urho Kekkonen armahti Salaman myöhemmin.
Juhannustanssien tapauksesta käy hyvin ilmi yhteiskunnallisen murrosajan vaikutus yhtäältä taiteilijan työhön ja toisaalta arvoinstituutioihin. 1960-luvun lopulla sukupolvien välinen kuilu näyttäytyi suurena, ja yksi erottavista tekijöistä oli nuoremman sukupolven tarve määritellä arvot uudelleen ja vanhemman sukupolven halu pitää kiinni perinteisistä arvoista. Tämä jakolinja ei kulkenut puhtaasti sukupolvien välillä; liberaaleja ja konservatiiveja on aina kaikissa ikäluokissa, mutta sodanjälkeisessä Suomessa suurten ikäluokkien ja heidän vanhempiensa välissä oli poikkeuksellisen selvä rajaviiva.
Juhannustanssit-romaanissa humalainen mies pitää saarnan, jossa yhdistetään kristinuskon pyhiä henkilöitä kuten Jeesus ja Pyhä Pietari seksuaalisiin tekoihin. Nämä kohdat sensuroitiin romaanin myöhemmistä laitoksista; humalaisen saarnaan jäi kolme tyhjää kohtaa.
Kolme kappaletta, arviolta 300 sanaa. Kävin katsomassa Kansalliskirjaston sananvapausnäyttelyssä Juhannustanssien sensuroitua laitosta. Siellä se lepäsi näyttelytilan vitriinissä sensuroimattoman, 1990-luvulla julkaistun laitoksen vieressä. Minun oli vaikea uskoa, että olen itsekin lukenut 1980-luvulla typistetyn version, jonka painosivulla tyhjät aukot kertovat intellektuaalisesta historiastamme konkreettisemmin kuin tuhannet sanat.
Vaikka pidän Juhannustanssien sensuroimista käsittämättömänä, en pidä sitä kirkon syynä – vaan arvokonservatismin ja arvoliberalismin rajun yhteentörmäyksen seurauksena. Samanlaisena, joka sai kuolettavat seuraukset Pariisissa vuonna 2015, kun Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehtiin isku, jossa kuoli 12 henkilöä. Kyse oli islaminuskon ja ranskalaisen pilapiirrosperinteen yhteentörmäyksestä. Loukkaantuminen voidaan purkaa oikeusjuttuun, mikäli loukattu kokee voivansa sitä kautta saada oikeutta ja hyvitystä – mikäli hän on vahvoilla yhteiskunnassa ja instituutioiden suojaama. Tai syvälle loukkaukselle voidaan pahimmillaan hakea hyvitystä väkivallanteoista.
Minun oli vaikea uskoa, että olen itsekin lukenut 1980-luvulla typistetyn version, jonka painosivulla tyhjät aukot kertovat intellektuaalisesta historiastamme konkreettisemmin kuin tuhannet sanat.
Uskon että kirkon piirissä oli 1960-luvun puolivälissä lukuisia liberaaleja työntekijöitä, joiden mielestä oikeudenkäynti ja moraalinen tuomitseminen eivät olleet oikeita tapoja käsitellä tabuja rikkonutta taiteilijaa. Myöskään arkkipiispa Simojoki ei tavoitellut asian ratkaisemista rikoslain keinoin. Mielenkiintoista olisi pohtia, miten kirkko ja sen edustajat voisivat edistää rauhanomaista tapaa käsitellä arvokonflikteja, jotka nykyään ovat muuttuneet yhä verisemmiksi ja jotka asettavat yhtä aikaa haasteita ja houkutteita ilmaisunvapauden harjoittajille.
Oikeudenkäynnin, julkisen tuomitsemisen tai kuolemankaan uhka ei voi pelottaa kaikkia taiteilijoita, yhteiskunnallisia keskustelijoita ja tutkijoita vaikenemaan. Edustamani järjestön, Suomen PEN:in kansainvälisen emojärjestön lista vangituista, kadonneista, kidutetuista ja surmatuista kirjailijoista ja muista ilmaisunvapautensa harjoittajista on mittava. Kun ihminen kokee omantuntonsa vaativan vallitsevien arvojen kiistämistä ja kyseenalaistamista, hän saattaa olla valmis panemaan alttiiksi kaiken maallisen hyvän: asemansa, omaisuutensa, perheensä, koko elämänsä.
Kristillinen kirkkohan tietää tämän. Jeesuksen opetuslapset jättivät kaiken ja seurasivat mestariaan. Jeesus itse eli elämän, joka oli sisäisesti johdonmukainen mutta ympäristön mielestä kiusallinen, jollei jopa vaarallinen. Jeesus pilkkasi ympäristönsä luutuneita asenteita ja arvoja niin sanoin kuin teoinkin. Jeesukselle ei käynyt hyvin ihmisten parissa.
Kun ihminen kokee omantuntonsa vaativan vallitsevien arvojen kiistämistä ja kyseenalaistamista, hän saattaa olla valmis panemaan alttiiksi kaiken maallisen hyvän: asemansa, omaisuutensa, perheensä, koko elämänsä.
Johanneksen evankeliumin alussa todetaan: ”Alussa oli Sana.” Olen ymmärtänyt että Sanan käsitteeseen ja sen jumaluuteen liittyy valtavasti teologista pohdiskelua. Kirjailijana kohdistan katseeni ja ajatukseni siihen yksinkertaiseen faktaan, että kristillisessä evankeliumissa sana, tai Sana, edeltää kaikkea muuta. Sana synnyttää maailmat. Ehkä on olemassa jokin mystinen sana, josta kaikki on emanoitunut, ja me maalliset sanankäyttäjät joudumme turvautumaan likiarvoisiin sanoihin, kun pyrimme luomaan kuvitteellisia maailmoja tai tavoittelemme toisia ihmisiä kirjoituksen kautta.
Olennaista on hahmottaa, että uskonnossa, joka perustuu kirjoitukselle, kirjauskonnossa, ja erityisesti sen pohjoisessa versiossa, jossa kansankielisellä uskonnollisella kirjallisuudella ja uskonnonharjoituksella on vahva asema, pyhä kirjoitus ja pyhät sanat sijaitsevat samassa sfäärissä kuin maalliset, rumat ja kauniit sanat. Kun Mikael Agricola toi Raamatun suomalaisten elämään, kun kirkko opetuksellaan antoi kansalle kirjakielen ja kyvyn lukea ja kirjoittaa sitä; kun pyhyys punoutui maallisen keskelle niin kuin silkki pellavan sekaan, syntyi arvojen ja aatteiden konflikti, perkeleen ja pyhän kohtaaminen. Raamatusta omittiin paitsi Sanaa myös sanontoja, rytmiä ja poljentoa arjen puheeseen. Sen vuoksi Juhannustanssien rivo ja röyhkeä juhannussaarna on vain yksi etappi siinä, miten Sana ja sana kohtaavat. Se ei ole ohi, eikä olekaan niin kauan kuin Sana ja sana elävät rinnakkain, molemmat luvallisina, molemmat arvostettuina ja rakastettuina.
Miksi Sanan käyttäjien pitäisi pelätä sanaa tai kurittaa sen käyttäjiä? Pyhyys ei mene rikki rumasta tai realistisesta, eikä jumalien suuruutta voi loukata.
Miksi Sanan käyttäjien pitäisi pelätä sanaa tai kurittaa sen käyttäjiä? Pyhyys ei mene rikki rumasta tai realistisesta, eikä jumalien suuruutta voi loukata.
Kun juhlimme painovapauden 250-vuotista taivalta viime vuonna, juhlimme itse asiassa yhtä pappia Pohjanmaalta, Anders Chydeniusta. Hän oli uudistushenkinen valistusajan ihminen, joka neuvoi maanviljelijöitä, harjoitti uusien kasvilajien viljelystä ja taisteli isorokkoa vastaan rokotuksin. Hän myös sai omalla yhteiskunnallisella toiminnallaan aikaan lyhytaikaiseksi jääneen, mutta pohjoismaiseen ajatteluun vahvasti vaikuttaneen painovapauslain. Sen ytimessä oli julkisuusperiaate: ennakkosensuurin kumoaminen painotuotteilta ja valtion asiakirjojen saaminen kansalaisten nähtäville. Chydeniuksen ja hänen aateveljiensä mukaan keskusteleminen ja avoimuus olivat hyvän yhteiskunnallisen elämän perusta.
Vuoden 1766 asetuksessa, jonka syntyyn Chydenius keskeisesti oli vaikuttamassa, säilytettiin uskonnollisten kirjoitusten ennakkosensuuri. Perustuslakeja ei saanut kyseenalaistaa eikä kuningasta, Jumalaa tai uskontoa pilkata eikä hyviä tapoja loukata. Muulle kirjoittamiselle rajoitteita ei ennakolta asetettu. Lopullinen vastuu siirtyi kirjoittajalle, ei sensorille.
Koska olen ihminen vailla syvää uskonnollista vakaumusta, minun on vaikeaa täysin samastua arkkipiispa Simojoen tai Muhammed-pilapiirroksista loukkaantuneiden uskovien tunteisiin. Mutta en ole niiden suhteen välinpitämätön.
Suomessa on säädetty laki uskonrauhan rikkomisesta, jossa muun muassa kielletään rangaistuksen uhalla pilkkaamasta Jumalaa. Sananvapausjärjestön puheenjohtajana olen pohtinut paljon velvollisuutta puolustaa myös sellaisten tekijöiden ilmaisunvapautta, joiden olen kokenut loukkaavan omia arvojani. Minulle asettuminen puoltamaan ilmaisun- tai sananvapautta on ollut filosofisesti erittäin kasvattava kokemus. Olen oppinut ajattelemaan, että on eri asia todeta teos huonoksi taiteeksi kuin kieltää sen tekeminen; että taiteen kuuluu koetella hyvän maun rajoja; että maailman rumuus ei poistu kieltämällä teos joka kertoo rumuudesta.
Edelleen prosessoin sitä, miten suhtautuisin pyhyyden loukkaamiseen. Koska olen ihminen vailla syvää uskonnollista vakaumusta, minun on vaikeaa täysin samastua arkkipiispa Simojoen tai Muhammed-pilapiirroksista loukkaantuneiden uskovien tunteisiin. Mutta en ole niiden suhteen välinpitämätön. Itselleni luovuttamattomia arvoja ovat esimerkiksi ihmisoikeudet ja perimmäinen tasa-arvo, molemmat myös kristilliseen arvopohjaan kuuluvia asioita, ja näiden arvojen loukkaaminen, joka nykyään on melkein päivittäistä, on saanut minut hahmottamaan, miltä arkkipiispasta on kenties tuntunut vuonna 1964 ja muslimeista 2000-luvulla.
Kysymys on siitä, miten käsittelen loukkausta. Tässä kenties toisenkin posken kääntämisen metodi voi toimia, jos metodi käsitetään väkivallattomuudeksi. Loukkaukseen ei tule vastata aggressiolla eikä hyökkäyksellä ja niin jatkaa sen (useinkin tarkoitettua) tuhovoimaa. Loukkaukseen tulee vastata sanalla, tai Sanalla, mikäli niin halutaan. Ei tuomiosaarnalla vaan sillä sanalla, joka luo maailmoita.
Se voi olla vastaus ilmaisunvapauden ja sananvapauden ongelmiin; kärsivällinen sananviljely ja sanalla rokottaminen voi johtaa suurempaan vapauteen ja ymmärrykseen, niin kuin pohjanmaalaisen papin hedelmää kantanut toiminta 1700-luvulla.
Kirjoittaja on kirjailija ja Suomen PEN:n puheenjohtaja.
Kuvitus: Päivi Karjalainen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.
***