Pieninä ja sinisilmäisinä lauloimme poikakerhossa usein Lina Sandellin laulua Rohkenetko, minkä maksoi aina Herraa tunnustaa? Rohkenetko silloin myös, kun maailma vain vastustaa?
Sittemmin olen oppinut, että Herran tunnustaminen on monimutkainen asia. Voimakkaasti näkemykseeni on vaikuttanut japanilaisen Shusaku Endon (1923–1996) alunperin vuonna 1966 ilmestynyt kirja Chinmoku. Suomeksi se ilmestyi nimellä Vaitiolo SLEY-Kirjat Oy:n kustantamana vuonna 1980. Romaaniin perustuva Martin Scorsesen ohjaama elokuva taas on saanut nimen Silence, Hiljaisuus.
Ero hiljaisuuden ja vaitiolon välillä on mielestäni siinä, että hiljaisuus on äänten lakkaamista, hiljaisuus tavallaan laskeutuu tilaan, se odottaa jotakin. Vaitiolo taas on tietoista puhumattomuutta, mykkyyttä, jossa joku on lakannut kommunikoimasta.
Pienenä poikana en pitänyt Sandellin laulusta, ja vieläkin koen sen uhkaavana.
Shusaku Endo oli heikon terveyden vaivaama katolinen kristitty. Toistuvat kuukausien, jopa vuosien virumiset sairaalavuoteella heijastuvat kertomuksen kulkuun ja tekstiin kuuntelevina, kirkkaina lauseina.
Vaitiolo kertoo portugalilaisista jesuiittapapeista, jotka lähtevät 1630-luvulla Japaniin; Roomaan asti on jo kiirinyt uutinen, että Cristóvão Ferreira on luopunut uskostaan. Onko todella näin, onko kunnioitettu opettaja ja esikuva pettänyt uskon ja kirkon? Tätä selvittämään Japaniin lähtee kaksi hänen oppilastaan, padret Sebastião Rodrigues ja Francisco Garrupe.
Kristittyjen vaino riehuu kaukaisessa saarivaltiossa hurjimmillaan. Historiasta tiedämme, että Shimabaran kansannousussa vuonna 1636 keisarin armeija tappoi sääliä tuntematta yli 30 000 kristittyä kapinallista viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen.
Rantauduttuaan monien vaikeuksien jälkeen isät löytävät piilossa eläviä kristittyjä, jotka ovat säilyttäneet uskon vainojen keskellä. Papit kokevat itsensä tervetulleiksi ja tarpeellisiksi. Vaikeuksien keskellä he tuntevat jopa pientä ylpeyttä ja ajattelevat, että ilman pappia tai munkkiveljeä japanilaiset vähitellen menettäisivät kaiken toivon ja harhailisivat pimeässä.
Historiasta tiedämme, että vuonna 1636 keisarin armeija tappoi sääliä tuntematta yli 30 000 kristittyä kapinallista.
Pappien on elettävä piilossa, koska viranomaiset koko ajan etsivät salaisia uskovaisia. Epäillyt uskovaiset viranomaiset pakottavat polkemaan fumieta, Kristuksen tai Pyhän äidin ja lapsen kuvaa. Jos epäillyt uskovaiset eivät tätä tee, ja vaikka tekevätkin, mutta epäilys jää, edessä on tuskallinen, päiviä kestävä kidutus ja sitten kuolema.
Japanilaiset kristityt kysyvätkin isiltä: Miksi Deus antaa meille tällaisen koettelemuksen? Tulisiko meidän pelastaa oma ja lastemme henki, vai olla polkematta? Petämmekö uskomme, jos poljemme?
Jumalaa rukoillaan, mutta hän ei kuule, kidutettujen huudot jatkuvat, taivaan vastaus on vaitiolo.
Seuratessaan kristittyjen kärsimyksiä isät valmistautuvat oman mitä todennäköisimmän kärsimyksensä kohtaamiseen. He pelkäävät, mutta ovat varmoja, että kestävät kivun ja tuskat.
Asiat eivät kuitenkaan mene tähän suuntaan. Isä Garrure hukkuu pyrkiessään auttamaan hukutettavia kristittyjä.
Isä Rodrigues joutuu vangiksi, mutta häntä ei kiduteta. Sen sijaan hänen kanssaan keskustellaan paljon, hänelle ollaan ystävällisiä. Yhä uudestaan kuulustelijat houkuttelevat padrea astumaan armahtavaisuuden tielle, sillä toisten palvelemisessa ei buddhalaisuudessa ja kristinuskossa ole mitään eroa. Entä jos hän luopuisi uskostaan vain muodon vuoksi, sen jälkeen kaikki olisi hyvin?
Lisäksi kuulustelijat toistavat sanomaansa, että lähetyssaarnaajien unelmat ovat itsekkäitä ja että niiden vuoksi kärsivät ja kuolevat ovat japanilaisia. On aika jättää japanilaiset rauhaan. Kristinuskon puu ei juurru eikä kasva Japanin soisessa maaperässä.
Kuulustelijat toistavat sanomaansa, että lähetyssaarnaajien unelmat ovat itsekkäitä.
Äärimmäiseksi kidutusmuodoksi on kehitetty kuoppariiputus. Siinä ihminen kiedotaan kaislamattoon ja ripustetaan riippumaan pää alaspäin. Korvan taakse viilletään pieni haava, ettei hän kuole heti, vaan ajan päästä veren valuessa pois pisara pisaralta.
Lopulta viranomaiset tuovat etsityn isä Ferreiran, jota kaduilla kutsutaan luopio Pietariksi, tapaamaan vangittua isä Rodriguesia. Ferreira näyttää väkipakolla lieassa kuljetettavalta eläimeltä.
Ilmenee, ettei Ferreira ole luopunut uskostaan siksi, että häntä riiputettiin kolme päivää, vaan siksi, että hän joutui vankikopissa kuuntelemaan kuoppakidutukseen ripustettujen uhrien valitusta tietoisena siitä, että jos hän kieltää uskonsa, nuo ihmisparat vapautetaan. ”Rukoilin epätoivoisesti Jumalaa, mutta Jumala ei tehnyt mitään. Siksi minä luovutin.”
Isä Rodriguesin viranomaiset asettavat samaan tilanteeseen, samaan vankikoppiin, hänkin kuulee kidutettujen uikutukset. Silloin Ferreira toteaa hänelle: ”Sinä pidät itseäsi heitä tärkeämpänä. Tai ainakin omaa pelastustasi. Jos sinä sanot luopuvasi, pääsevät nuo ihmiset pois kuopasta. He pelastuvat kärsimyksistä. Mutta sinä et aiokaan luopua. Pelkäät pettää kirkkoa heidän takiaan. Pelkäät, että sinusta tulee tahra kirkkoon, niin kuin minusta on tullut.”
Vaitiolo taas on tietoista puhumattomuutta, mykkyyttä, jossa joku on lakannut kommunikoimasta.
Kun Rodrigues Ferreiran tukemana lopulta horjuu polkemaan fumien päälle, tämä sanoo: ”Kristus olisi varmasti luopunut uskostaan ihmisten takia. Sinä tulet nyt suorittamaan kaikkein tuskallisimman rakkauden teon, mitä voi ajatella.”
Fumie, jonka kasvoja Rodrigues polkee, on kulunut ja painunut kuopalle monien askelten painosta. Padre tuntee jalassaan jäytävää, kovaa kipua. ”Ei tämä ollut muodollisuus,” hän ajattelee. Hän polkee nyt sitä, mitä hän oli pitänyt elämässään kaikkein kauneimpana ja kaikkein pyhimpänä ja mikä oli ihmisten ihanteiden ja unelmien täyttymys.
Kun jalka nousee fumien päälle, Kristuksen vaitiolo päättyy, tuo kuparilevyn mies puhuu papille: ”Polje vain! Minä tiedän paremmin kuin kukaan muu, miten jalkaasi koskee. Polje vain! Minä synnyin tähän maailmaan teidän poljettavaksenne ja kannoin ristini jakaakseni kanssanne kipunne.”
Kantola yllättyi, kun Vaitiolo lopulta tiivistyi yhteen kysymykseen, jolle hän antaa nimen ristin teologia.
Kansanedustaja, TT Ilkka Kantola havahtui lukemaan kirjahyllyssä jo valmiiksi olevaa Endon kirjaa elokuva-arvostelun perusteella. Kiinnostusta lisäsi se, että kirja kertoo lähetystyöstä Japanissa, josta aikanaan kotona Rymättylässä kävivät kertomassa Evankeliumiyhdistyksen Japanin-lähetit.
Kantola yllättyi, kun teos lopulta tiivistyi yhteen kysymykseen, jolle hän antaa nimen ristin teologia: Jumala kätkeytyy alhaisuuteen, vastakohtaansa. Pitkälle elämässään isä Rodrigues kaikkien vaikeuksiensakin keskellä kulki pää pystyssä, oli uskon sankari. Mutta sankarillisen uskon edessä Kristus oli vaiti, hän ei puhunut. Vasta kun sankarillisuus murtui, elämän surkeus rävähti esiin, Kristus puhui.
Kantolan mielestä isä Rodrigues polkiessaan Kristuksen kuvaa teki syvästi kristillisen teon, koska hän näin tehdessään pelasti ihmisten henget. Kuten Kristus kuolemassaan suostui poljettavaksi pelastaakseen ihmiset, siten isä nyt toimii.
Kantolan kanssa keskustellessamme johdumme myös pohtimaan yleensä marttyyriutta. Mieleemme muistuu koulun uskonnonopetuksesta lause ”Marttyyrien veri on siemen”, mikä tarkoittanee sitä, että heidän uhrillaan oli ratkaiseva osuus uskon leviämisessä muutamassa sadassa vuodessa kaikkialle Rooman valtakuntaan. Arvelemme kuitenkin, että kristittyjen huolenpidolla toisistaan sekä erityisesti naisista ja lapsista, on ollut vähintään yhtä suuri merkitys.
Sinänsä kristikunnan – kuten kaikkien merkittävien aatteellisten liikkeiden – olemukseen kuuluu, sanoo Ilkka Kantola, valmius kieltäytyä alistumasta vääräksi koetun auktoriteetin alle. Tästä kertovat erilaiset oppositioiden vainot eri puolilla maailmaa.
”Silti suuri kysymys jää jäljelle. Miten selviytyä Jumalan vaitiolon kanssa. Miten kestää, jos Hän vaikenee loppuun saakka?”
Kantolan kanssa keskustellessamme johdumme myös pohtimaan yleensä marttyyriutta.
Kieltämisensä jälkeen isä Rodrigues elää vielä Japanissa 30 vuotta. Hän saa japanilaisen nimen, vaimon ja aikanaan hänet haudataan 64-vuotiaana buddhalaisella nimellä ja buddhalaisin menoin. Ulospäin, suhteessa vallanpitäjiin hän on luopio Paavali, uskonsa kieltänyt pappi.
Sisäisessä, salaisessa elämässään hän palaa yhä uudestaan silmät auki räväyttäneeseen tapahtumaan ja käy tuskaista keskustelua sen Kristuksen kanssa, jonka kuvan päälle hän astui: ”Minä olen luopunut uskostani. Mutta Herra, en minä ole hylännyt sitä.”
Piinaavat kysymykset johdattavat syvälle sielun sokkeloihin: ”Mutta saattoi olla, että se rakkauden teko oli vain tekosyy oman heikkouteni oikeuttamiseksi.”
Kipeän tapahtuman läpikäyminen johtaa isän oivaltamaan, ettei hän varsinaisesti taistellut japanilaisia vastaan, vaan omassa sydämessään ollutta kristillistä oppia vastaan. Satuttava kokemus on nyt muuttanut sitä: ”Minun uskoni sinuun on erilaista kuin ennen, mutta silti minä rakastan sinua.”
Uskon, että isä Rodrigues teki tarkan tutkinnan jälkeen oikean teon.
Pienenä poikana en pitänyt Sandellin laulusta, ja vieläkin koen sen uhkaavana. ”Tutki tarkkaan itseäsi, puolellansa olethan. Olet muuten Herraa vastaan, tuomion saat ankaran.”
Uskon, että isä Rodrigues teki tarkan tutkinnan jälkeen oikean teon. Kuitenkin on selvää, että japanilaisten viranomaisten ja oman kirkkonsa vastuunkantajien silmissä hän oli luopio.
Isä rohkeni, mutta toisella tavalla. Hän oppi, että Kristuksen kasvot eivät ole kauniit, eivät sellaiset, jotka kestävät kauniisti kärsimykset, vaan laihtuneet ja loppuun asti uupuneet. ”Sinä joka olet itse kokenut kaikki nöyryytykset,” hän mutisee mielessään, ”vain sinä voit nyt ymmärtää sydäntäni. Se riittää. Vaikka kristityt ja papit sanoisivat minua tahraksi lähetystyön historiassa, ei sillä ole enää mitään väliä.”
Kaksi poljettua löytää toisensa: ”Herra, minä olin katkera siitä, että sinä aina vaikenit.”
”En minä ollut vaiti. Kärsinhän yhdessä kanssasi.”
Kirjoittaja on helsinkiläinen pappi ja kirjailija.
Kuvitus: Päivi Karjalainen
Lue myös:
Essee: Miten rakastaa rikkinäistä?
Essee: Kaksi kiusattujen lohduttajaa
Ilmoita asiavirheestä