On tummuva ilta rintamalla. Maa vavahtelee pommein alla, shrapnellit rysähtelevät, haavoittuneet vaikeroivat. On kuin kukaan ei muistaisi: on jouluaatto. Keskellä jyrähdysten ja silvotun maiseman vaeltaa juoksuhaudassa väsynyt mies.
Kun mies ohittaa uupuneet sotilaat, he muistavat: ”On Kristus syntynyt maailmaan.” Ja pian he huomaavat – miehen otsalla on piikkikruunu, ja hänen viittansa on verentahrima. Kun vartiomies tiukkaa, mitä mies rintamalinjoilta etsii, vastaa hän huoaten: ”Haen kaatuneita, ne kotiin vien. Olen kantanut heitä kaiken tien.”
Näin kuvaa runoilija Oiva Paloheimo eturintaman julmuutta, ihmisyyden pimeää paikkaa. Tänään on kulunut 85 vuotta talvisodan päättymisestä. Vaikka talvisota on tapahtumana sukupolveni edustajalle jo kaukainen, mahdollistavat kirjailijat ja historiikit kansan kohtalonhetkien kertauksen. Monet tämän päivän mielikuvat talvisodasta ovatkin kirjalijoiden, runoilijoiden ja elokuvantekijöiden synnyttämiä.
Mytologisen sädekehän ja merkityksen talvisota sai kuitenkin jo tuoreeltaan. ”Talvisodan ihme”, missä ylivoimainen vihollinen torjuttiin pienen kansan toimesta, herätti ihailua maailmalla saakka.
Myös sodan vaikutusta kansalliseen itseymmärrykseen on tutkittu. Monen mielestä vaaran vuodet sitoivat yhteen erimielisen kansan ja paikkasivat nuoren kansakunnan arpiset haavat.
KAIKKI TALVI– ja jatkosodasta kirjoitetut ja kuvatut kuvaukset eivät ole kuitenkaan kestäneet aikaa yhtä hyvin. Matti Jurvan tai A. Aimon uhmakkaat laulut tai Ilmari Unhon yltiöpateettinen Kirkastettu sydän -elokuva herättävät nykykatsojassa oikeutettua hämmennystä. ”Ei muuta kunniaa”-aatteineen ja uhrimielen ylistämisineen ne tuntuvat ohittavan sodan tragedian, inhimillisen helvetin.
Tämä näky tuntuu kuitenkin välittyneen suurelle joukolle suomalaisia. Vielä vuosikymmenien jälkeenkin tuntuu, että monelle isänmaallisuus on yhtä kuin maanpuolustus ja Suomen historia yhtä kuin sen sotien historia.
Piruilevan muotokuvan sotahistoriaintoilijasta maalaa kirjailija Veikko Huovinen, jonka Kukuskat-novellissa sotainvalidi Aimo Ansas joutuu yli-innokkaan lapsenlapsensa tenttaamaksi. Ansas ei juuri sodan kauheuksista jaksaisi jutella, mutta lapsenlasta ei puolestaan muu kiinnosta.
TÄNÄ MAAILMANAIKANA, kun joutuu jatkuvasti lukemaan uutisia sodista, huomaan minua puhuttelevan sodanaikaisesta kulttuurista eniten runouden.
Siinä missä marssit, propagandarallit ja -elokuvat valavat sodan myyttiseksi kansalliseksi suoritukseksi, runojen rivien väleistä hiipii lukijan tajuntaan sen kauheus, sodan mielipuolinen todellisuus.
Se hiipii Hellaakosken, Kupiaisen, Paloheimon, jopa jalustalle korotetun Yrjö Jylhän rivien välistä.
Vaikka runojen asetelmat olisivatkin alisteisia aikansa ajattelulle, ne viestivät myös muusta. Usein ne tavoittavat sodan hinnan ja kauhun: sen kauhun, mikä yhdistää kaikkia maailman sotia, käytiin niitä sitten droonein tai kiväärein, miekoin tai tankkivaunuin.
Ja tälläkin hetkellä kulkee juoksuhaudassa, jossakin, väsynyt Kristus, kaatunut käsivarsillaan.
Ilmoita asiavirheestä