Kauan sitten kun raja näkyvän ja näkymättömän välillä ei ollut niin selvä kuin nykyään, taivaallisen aarrekammion vartijaenkeli päätti pitää loman. Se pyysi näkyvän maailman puolelta tuuraajaksi pöllön.
– Pysy hereillä kun pimeys laskeutuu ja katso, ettei kukaan koske varsinkaan helmiin.
Pöllö lupasi hoitaa homman.
Ja niin tuli yö, ja pimeys oli täydellinen, kuten kaikki asiat taivaassa. Pöllöä alkoi ramaista ja se laittoi silmänsä hetkeksi kiinni. Samassa se nukahti ja putosi pää edellä valtavan arkkuun, joka oli täynnä helmiä.
– Autsh! pöllöparka huudahti.
Kun enkeli seuraavana aamuna palasi, se katsoi pöllön otsaa ja kysyi:
– Miksi sinulla on helmiä otsassa?
Pöllön ei auttanut muuta kuin kertoa koko hassu tarina. Ja niin se sai uuden lempinimen, helmipöllö.
Räkättirastaan kokoinen helmipöllö (Aegolius funereus) on Suomen yleisin pöllö ja se pesii koko massa tunturialueita lukuun ottamatta. Maassamme pesiin noin 2 000–10 000 ”helmaria”, mutta kuten muillakin pöllöillä, sen kanta vaihtelee ravintotilanteen eli myyräkantojen mukaan paljonkin.
Helmipöllön luonteenomaisen soidinhuudon (”puputuksen”) voi kuulla jo helmikuussa. Lintu on aikainen pesijä ja munii varhain maaliskuussa 3–9 munaa. Pesä on puunkolossa, usein palokärjen tekemässä. Helmipöllö pesii mielellään myös ihmisen tekemään pönttöön – se kannattaa ripustaa kuuseen.
Helmipöllön ravinto koostuu myyristä, hiiristä ja päästäisistä sekä sammakoista ja pikkulinnuista.
Helmipöllön pahimpia vihollisia luonnossa ovat viirupöllö ja kanahaukka. Suurin uhka koko kannalle on kuitenkin metsien, vanhojen havumetsien, hakkuu. On arvioitu, että kanta häviää nykyisin noin kahden prosentin vuosivauhdilla ja suojeluluokituksessa helmipöllö onkin silmälläpidettävä laji.
Pääosin helmipöllö on tiukasti paikkalintu, mutta joinakin vuosina havaitaan varsinkin nuorten lintujen vaelluksia.
Koska pöllöt ovat hämärän eläimiä, niitä on joskus pidetty sen vuoksi arveluttavina. Mutta hiiri- ja myyräpoliiseina ne ovat verattomia. Ja Jumalan luomia!
Ilmoita asiavirheestä