Uutinen Heponiemen Hiljaisuuden keskuksen lakkauttamisesta ensi syksynä on herättänyt paljon tunteita.
Hiippakuntasihteeri Jaana Räntilä Helsingistä on viettänyt aikaa Heponiemen Hiljaisuuden keskuksessa enemmän kuin osasi alun alkaen uneksiakaan. Hän on saanut siellä koulutuksen retriitinohjaajaksi ja ohjannut retriittejä sekä työntekijänä että vapaaehtoisena vuodesta 1999.
– Se paikka on syvä osa elämänkaartani ja hengellistä elämääni. Muistan kuinka kymmenvuotisjuhlassa istutettiin alueelle puita. Yhden omenapuista istutti edesmennyt miesystäväni.
Paikan kirkasvetinen puhdas järvi ja laajaan luonnossa vaelteluun houkutteleva tontti tukevat Räntilän mukaan ainutlaatuisella tavalla hiljentymistä.
– Kun Karjalohjan kirkon ehtookellot soivat järven yli ja istuu Heponiemen rantasaunan terassilla löylyn jälkeen, tuntee olevansa kuin paratiisissa.
– Ensi kesänä osallistun siellä vielä kerran pitkään ignatiaaniseen retriittiin. Olen saanut Heponiemessä kaikkina näinä vuosina vielä enemmän kuin toivoin ja halusin, Räntilä kertoo.
Tieto keskuksen toiminnan päättymisestä herätti Jaana Räntilässä monia tunteita surusta ja ymmärryksestä suuttumukseen.
– Retriittitoiminta on Heponiemessä konsepti, jota on vaikea saada kannattavaksi majoituskapasiteetin vähyyden vuoksi. Jäin miettimään, miksi se päätettiin lopettaa juuri nyt. Onko todella yritetty neuvotella kaikkien mahdollisten toimijoiden ja rahoittajien kanssa tämän ainutlaatuisen paikan kulujen subventoinnista?
– Hiljaisuuden viljely tarvitsee myös materiaalista tukea ja ”ohuita paikkoja”, joissa Jumalan läsnäolon voi tuntea, Räntilä sanoo.
”Heponiemeen liittyy paljon sanoittamatonta pyhää”
Minulla on samanlainen suru ja haikeus mielessä kuin kotipaikkaa tyhjennettäessä ja myytäessä, kertoo tuomaspappi Pirjo Kantala kuultuaan uutisen siitä, että Heponiemen Hiljaisuuden keskuksen toiminta loppuu.
Kun hiljaisuuden keskusta perustettiin runsaat parikymmentä vuotta sitten Karjalohjalla sijaitsevaan ja Diakonissalaitoksen omistamaan Heponiemeen, Tuomasyhteisö oli yksi retriittien järjestämiseen sitoutuneista vastuunkantajista.
– Vielä pitkälle 2000-luvulle saakka järjestimme Heponiemessä neljä hiljaisuudenretriittiä vuodessa. 2010-luvulla Heponiemi joutui nostamaan hintojaan. Samalla kun osa innokkaista retriitti-ihmisistä ikääntyi ja jäi toiminnasta pois, retriiteistä tuli nuoremmille liian kalliita, Kantala kertoo.
Viime vuosina Tuomasyhteisön on ollut vaikea saada riittävästi osallistujia edes kahteen retriittiin vuodessa.
Kantalalle itselleen Heponiemeen liittyy valtavasti vahvoja, syviä ja kauniita muistoja.
– Olen löytänyt siellä hiljaisuuden liikkeen ja kokenut ensimmäisen retriittini. Heponiemi on minulle maisema, johon liittyy paljon myös sanoittamatonta pyhää.
Heponiemi on ollut Pirjo Kantalalle kuin kotipaikka, jonka pelkkä olemassaolo on tukenut hänen sisäistä maailmaansa. Monille muillekin se on ollut merkityksellinen latautumisen ja voimien etsimisen paikka. Hän kertoo kuitenkin ymmärtävänsä täysin Diakonissalaitoksen ratkaisun.
– Itsekin pitkälti lahjoitusvaroin toimivan yhdistyksen toiminnanjohtajana ymmärrän, ettei tappiollista toimintaa voi loputtomasti pitää yllä, hän sanoo.
– Samalla mietin, olisiko kirkolla mahdollisuutta tukea tällaista toimintaa. Eikö ajatus tarjota kirkollisverovaroin hiljentymisen mahdollisuutta voisi olla tässä ajassa ihan toimiva?
Heponiemi on ollut osa Diakonissalaitoksen historiaa jo yli 100 vuotta. Tilan perusti maisteri, kirjailija ja valokuvaaja I. K. Inha 1900-luvun alussa. Vuonna 1912 kamreeri Juho Ennola ja vaimonsa Hilda testamenttasivat Heponiemen Helsingin Diakonissalaitokselle. Tilalla on toiminut ennen Hiljaisuuden keskusta tyttöjen kodinhoitokoulu. Se on ollut myös diakonissojen lomakotina ja toiminut esimerkiksi turvapaikkana inkeriläisille pakolaisille.
Kuva: Samuli Lindberg
Lue myös:
Heponiemen Hiljaisuuden keskuksen toiminta lopetetaan lokakuussa – ”Tämä ei ollut helppo päätös”
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.