Korkea-arvoiset enkeliruhtinaat, serafit ja kerubit etunenässä, päättivät käydä maan pinnalla katsomassa kasvien ja eläinten elinoloja.
Jumala varoitti etukäteen enkeleitään, että liian matalalle ei kannata lentää, sillä oli syksy ja lehtipuiden paljaat oksat törröttivät taivasta kohden kuin koukkuiset sormet.
– Kyllä me osaamme varoa, sanoivat ruhtinaat kuorossa.
Niin ne lähtivät matkaan ja ihastelivat maankannen elämän monimuotoisuutta. Enkelit kiertelivät ja kaartelivat yhä alemmaksi ja viimein niiden viittojen liepeet takertuivat puiden ja pensaiden oksiin ja ne joutuivat rimpuilemaan niistä irti.
Noloina enkelit palasivat taivaisiin ja Jumalaa hymyilytti, mutta hän ei sanonut, että mitäs minä sanoin.
– Teidän hienot kullalla ja hopealla silatut viittanne ovat surkeaa katsottavaa. Muistoksi teidän vierailustanne maan päällä teen viitanriekaleista eläviä!
Ja samassa puiden ja pensaiden oksiin tarttuneet viitanpalat muuttuivat perhosiksi. Niiden siivet olivat päältä kuin suuria kultahippuja ja alta kuin hopealla koristeltuja.
Hopeatäplät kuuluvat laajempaan täpläperhosten (Nymphalidae) heimoon, johon itse asiassa kuuluu kolmannes kaikista maailman päiväperhosista.
Suomessa tavataan parikymmentä eri hopeatäplälajia, joukossa Euroopan suurin eli keisarinviitta. Osa perhoslajeista on harvinaisia, jotkut melko yleisiä.
Tavallisimpia hopeatäpliämme ovat angervo-, räme-, purso- ja niittyhopeatäplä.
Nimensä hopeatäplät ovat saaneet siipien alapuolella olevista hopeanvärisistä täplistä, joiden määrä ja muoto vaihtelevat lajikohtaisesti.
Hopeatäplien tunnistaminen lajilleen on vaikeaa. Siinä luomakunta puhuu pienin yksityiskohdin sille, joka osaa katsoa ja kuunnella.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä