Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi eilen
Suomalaisten hyvinvointi 2010-raportin
. Sen mukaan lapsia elää nyt suhteellisen köyhyysrajan alapuolella saman verran kuin 1970-luvun alkupuolella. Lasten köyhyys on lähes kolminkertaistunut vuodesta 1995 alkaen, ja tämä on tapahtunut talouskasvun aikana. Toimeentulo-ongelmat yleistyvät alle kouluikäisten lasten perheissä.
Kun Helsingin yliopiston yleisen sosiaalipolitiikan professorilta Risto Eräsaarelta kysyy tärkeintä toimenpidettä lapsiköyhyyden estämiseksi, saa vastaukseksi tuhahduksen:
– Tunnistaa asiasta jyvällä oleva ja toimenpiteiden oikeutuksen perustelemaan kykenevä kansan edustaja.
Tutkimusprofessori Heikki Hiilamon mukaan enemmistön näkökulmasta Suomessa voidaan yhä puhua yhä hyvinvointivaltiosta. Köyhien perheiden kohdalla tätä ei valitettavasti enää voida tehdä.
Raha ei sinänsä ole tasapainoisen lapsuuden tae
Hiilamo muistuttaa, että lapsuus köyhässä perheessä lisää riskiä erilaisille ongelmille myöhemmässä elämässä. Kyse ei ole suorasta yhteydestä: kaikista köyhien perheiden lapsista ei tule köyhiä aikuisia, mutta riskit kasvavat.
– Tämä voi tarkoittaa koko yhteiskunnalle aina vain vaikeammin torjuttavaa ja lievitettävää köyhyysongelmaa.
Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola toteaa, että syrjäytymisen syöksykehään joutunut lapsi jää helposti vaille mahdollisuuksia, joiden avulla hän voi kasvaa aktiiviseksi omia lahjojaan toteuttavaksi kansalaiseksi.
– Toisaalta on tärkeää huomata, että raha sinänsä ei ole tasapainoisen lapsuuden ja kasvurauhan tae, piispa lisää.
Askolan mukaan yhteiskunta eriarvoistuu vauhdilla, jossa väestön ikähaitarin molemmissa päissä ihmisiä jää hoivan ja huolenpidon ulkopuolelle. Lapsille eriarvoistumisen vaikutukset ovat dramaattisia, koska monet mahdollisuudet sulkeutuvat varhaisessa vaiheessa.
– Lasten yhtäläisten oikeuksien varjeleminen on myös ihmisoikeuskysymys, hän painottaa.
Jengi huomaa, ettei heistä ole välitetty
Risto Eräsaari puhuu vallitsevassa tilanteessa ”tulosvastuullisuuden laskeutumisesta ihmisten keskuuteen” ja siitä, miten ”röyhkeän yksinkertaisen ihmiskäsityksen” tarttuminen lastenkin elämään leimaa jatkossa koko sukupolven elämänkaarta.
– Jengi huomaa, ettei heistä ole välitetty ja se jatkuu koko elämän.
Eräsaari toteaa, että köyhyyteen ja työttömyyteen jätetyn sukupolven edustajat tuntevat myös solidaarisuutta toisiaan kohtaan. Hän kääntää katseensa Ranskaan, missä tällainen solidaarisuus on näkyvää, ja purkaantuu joskus myös rajusti.
Eräsaari tuntuu allekirjoittavan, että lapsiköyhyys voi tulevaisuudessa vaikuttaa myös suomalaiseen yhteiskuntarauhaan. Solidaarisuudessa ja siitä aiheutuvassa toiminnassa hän näkee kuitenkin myös tervehdyttäviä vaikutuksia.
– Pannaan sopimukset uusiksi eikä käsitellä asioita vain jouluna ja uudenvuodenpuheissa.
Irja Askolan mukaan lapsiköyhyys haastaa aikuisten elämäntavan.
– On aika miettiä, miten minun arjessani, meidän työpaikoillamme ja meidän kirkkomme toimintakulttuurissa näkyy se, että lasten kasvurauha ja heidän olemassaolonsa sinällään on meille arvokas ja oleellinen asia.
Heikki Hiilamo lähtisi lapsiköyhyyden torjumisessa liikkeelle siitä, että kunnille laitettaisiin velvollisuus työllistää kaikki nuoret ja pitkäaikaistyöttömät.
Ilmoita asiavirheestä