– Seuraavaksi puhutaan Jeesuksesta.
– Jee!, kuuluu kuorossa.
Harvoin rippikoululeirillä innostutaan oppitunnista, mutta Lärkullan leirikeskuksessa Karjaalla tunnelma on katossa ja lähes kaikki aplodien arvoista: se, että joku kertoo viettävänsä kultahääpäivää, että joku on nukkunut yönsä hyvin, tai kun joku menee luokan eteen ja esittää näytelmän tai tanssii Frozen-elokuvan teemakappaleen tahdissa.
Ollaan Helsingin seurakuntayhtymän kehitysvammaisten rippikoululeirillä ja vietetään Jeesus-päivää. Nuoret ovat saaneet uusia ystäviä, kertovat vitsejä, vaihtavat salaisuuksia ja hihittelevät pulpettien takana. Kysyn mikä on ollut kivointa leirissä.
– Kaikki, vastaavat nuoret lähes kuorossa. Ikäviä asioita on ollut vain, jos joku on sanonut pahasti, mutta riidat on aina pystytty sopimaan.
– Pitää pyytää anteeksi ja saa halata, toteaa Peppi Kinnunen.
Pyry Varvikko kertoo tykänneensä kirkossa käymisestä ja Lauri Varis on oppinut uusia lauluja:
– Se Tilkkutäkki, Evankeliumi ja Herra kädelläsi. Ja mun biisi on se Toto.
– Toton African taisit kyllä tietää jo ennen leiriä, huomauttaa Laurin avustajana ja leirin ohjaajana toimiva seurakuntapastori Tapio Leinonen.
Kivointa oli vesisota, mutta Jeesus oli rauhan mies
Myöhemmin lähes kaikki nimeävät leirin parhaaksi asiaksi toiseksi viimeisenä päivänä järjestetyn vesisodan.
– Jeesus ei kuitenkaan pitänyt sotimisesta, muistuttaa Helsingin seurakuntayhtymän vammaistyön pappi Heli Ojalehto, kun istutaan jo iltapalalla.
– Jeesus oli rauhan mies.
Kehitysvammaisten rippikoululeirillä asiat pyritään esittämään mahdollisimman selkeästi. Tärkeintä on opettaa nuoret tekemään ristinmerkki, käymään ehtoollisella ja ymmärtämään pääasiat Jumalasta, Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä.
Se vaatii ohjaajilta kykyä hahmottaa, mikä kristinuskossa on kaikkein olennaisinta ja esittää se mahdollisimman konkreettisesti. Rippikoulu on koulua siinä missä muukin ja erityisnuorille pitää räätälöidä opetus.
Mutta muitakin tavoitteita on. Rippikoulu on siirtymäriitti matkalla lapsuudesta aikuisuuteen. Konfirmaatiossa nuoresta tulee seurakunnan täysvaltainen jäsen. Erityisnuorten rippikoululeirillä halutaan opettaa myös itsenäistymistä.
Toiset Karjaalle lähtijöistä ovat jo leirikonkareita, mutta osa ei ole koskaan ollut poissa kotoa kuin muutamia päiviä. Rippileirillä opitaan siis myös kestämään ikävän tunteita, huolehtimaan omista tavaroista ja pitämään huolta itsestä.
Leirin ensimmäisenä päivänä sovitaan leirille yhteiset säännöt, joihin kaikkien on sitouduttava. Nuoret kertovat ideoita ja diakoniatyöntekijä Aino Kärkkäinen kirjaa niitä ylös.
– Ei saa kiusata ja pitää olla kaveri! Pitää pelata muiden kanssa.
– Saa kertoa ohjaajalle, jos on paha mieli.
– Saako silloin kertoa, jos on hyvä mieli?
– Joo, senkin saa.
– Ja saa laulaa!
Omat leirikansiot palauttavat mieleen koettua
Leirillä tehtyjä asioita kootaan nuorten omiin leirikansioihin. Sieltä löytyy valokuvia, piirustuksia, askartelutöitä ja lyhyitä infopaketteja kristinuskon keskeisimmistä sisällöistä.
– Kaikki rippikoululaiset eivät osaa kertoa kokemuksistaan jälkikäteen. Valokuvat ja askartelutyöt palauttavat asioita mieleen ja niiden kautta myös vanhemmat saavat tietää mitä täällä on tapahtunut, toteaa Ojalehto.
Kiia Wasströmille tärkeintä leirillä ovat olleet uudet kaverit:
– Otetaan ryhmäkuva meistä kaikista ja laitetaan se kansioon ja sitten vaihdetaan numeroita, että voidaan olla yhteydessä jatkossa, hän suunnittelee.
Kysyn Matias Mieroselta lounaalla, jännittikö tulla rippikouluun.
– Jännitti, Matias myöntää.
– Mutta ei enää.
Nyt hän voisi ryhtyä vaikka isoseksi.
Isoset huolehtivat, että kaikki sujuu
Keskiviikkona, leirin kolmantena päivänä, kaikki alkukankeus on jo sulanut pois ja kymmenen nuoren leirikouluryhmä isosineen on hitsautunut tiukasti toisiinsa kiinni. Matkalla ”mässykeikalle” Karjaan Tokmannille nuoret kulkevat käsi kädessä ja keksivät matkalauluja:
– Hölskyy, hölskyy LIMU!
– Mars, mars, marsilaiset MARS!
Leirillä on kaksi isosta, Noora Malinen ja Ville Hotanen, erityisnuoria hekin.
Nooran mukaan leirillä on aika samanlaista, kuin omallakin rippileirillä. Paitsi että isosilla on järjestely- ja auttamistehtäviä. Villeä jännitti ryhtyä isoseksi.
– En ensiksi tiennyt, miten päin tässä pitäisi olla. Nyt on jo kivaa. Jaan ihmisille kyniä, avustan hartauksissa ja katson että kaikki sujuu.
Pyhä Henki toimii kuin ilmapallon puhallus
Torstaina puhutaan Pyhästä Hengestä. Jokainen nuori saa kurkistaa aarrearkkuun ja napata sieltä vielä puhaltamatta olevan ilmapallon.
– Voiko tällaista palloa pompotella? kysyy Kati Koskinen, yksi leirin ohjaajista. Eihän sitä voi ja pallot puhalletaan täyteen. Kohta kuusitoista ilmapalloa hyppivät kohti kattoa.
– Näin toimii Pyhä Henki. Puhaltaa meidät täyteen, meistä tulee kevyitä, kertoo puolestaan Katariina Airas.
Jokaisella nuorella on leirillä oma ohjaaja, jonka tarkoitus on auttaa käytännön toimissa ja oppitunneilla. Koskinen ja Airas tekevät tämän lisäksi Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan opetusharjoittelua leirillä. Millaista on ollut viettää viikko erityisnuorten kanssa?
– Leiri on antanut paljon. Tämä työ on todella kokonaisvaltaista. Paljon ajatuksia pyörii päässä, Airas sanoo.
Koskinen kertoo kasvaneena ihmisenä leirin aikana.
– Olen kiitollinen siitä, miten olen saanut tutustua näihin upeisiin nuoriin ja ymmärtänyt miten pienistä asioista pitäisi meidän jokaisen olla kiitollisia.
Airas kertoo oppineensa myös paljon opettamisesta.
– Kun pitää kertoa sovituksen mysteeristä mahdollisimman konkreettisella tavalla, se on hyödyllistä myös itselle. Se tulee ihan uudella tavalla käsitellyksi ja sisäistetyksi.
Hän aikoo jatkossakin riisua opetustaan enemmän teoriasta ja painottaa käytännön juttuja.
Airas ja Koskinen puhuvat myös siitä, kuinka ikävä nuoria tulee.
– Jotenkin tuntuu hurjalta, että leirin ajan olemme olleet koko ajan ihan täysin yhdessä aamusta iltaan, ja nyt ei enää välttämättä nähdäkään. Se tuntuu surulliselta. Jos saisi mukaansa edes pisaran sitä iloa, mikä näissä erityisnuorissa täällä on, se olisi mahtavaa.
Perjantaina ahtaudumme bussiin ja ajamme kohti Oulunkylän kirkkoa ja konfirmaatioharjoitusta. Nuoria jännittää.
– Ajattele, sitten ne kaikki katsoo meitä. Mä meen kampaajalle, mutta mun kampaus on vielä salaisuus, Kiia Wasström sanoo.
Hanna Huhtamella puolestaan kertoo, että hänellä on uusi mekko.
– Ja mä aion laulaa myös.
Kuva: Ville Palonen
Oikaisu 4.7.2017 kello 9.54. Artikkelissa mainitun Helsingin seurakuntayhtymän diakoniatyöntekijän nimi on Aino Kärkkäinen, ei Aino Mäkinen.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.
***
Ilmoita asiavirheestä