Kaikenlainen kärkevyys ja ’oikean totuuden’ julistaminen saisi jo väistyä kirkosta, sanoo Ylöjärven seurakunnan eläkkeelle jäänyt kanttori Aija-Leena Ranta. ”Keskitytään siihen, mikä meitä eri tavoin ajattelevia toivottavasti yhdistää: yksin armosta kristittynä eläminen.”
Lounais-Afrikassa lähettiperheeseen syntynyt Ranta kertoo saaneensa tehdä todella monipuolisen kanttorinuran, jossa ilot peittosivat kirkkaasti surut. Hän opiskeli koko työuransa ajan uutta, mikä on ollut hauskaa ja innostavaa. Elämänmittainen oppiminen jatkuu yhä.
Aivan kokonaan Ranta ei ole vielä vapaaherratar, koska osa-aikainen hiippakuntakanttorin työ jatkuu Tampereen hiippakunnassa. Harmonisen laulun ja hiljaisen rukouslaulun ohjaaminen on Rannalle rakasta. Hän haluaa uskoa Juliana Norwichilaisen tapaan siihen, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi.
Kuka olet? Kuinka pitkän työrupeaman teit kirkon palveluksessa?
– Olen Aija-Leena Ranta. Jäin eläkkeelle Ylöjärven seurakunnan kanttorin osa-aikaisesta virasta huhtikuun alussa. Vuodesta 2007 olen toiminut myös osa-aikaisena hiippakuntakanttorina (nyk. kirkkomusiikin ja jumalanpalveluselämän asiantuntija) Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulissa. Tässä virassa jatkan vielä jonkin aikaa.
– Toimin jo teini-ikäisenä isäni Pauli Pennasen kesälomien sijaisena. Opiskeluaikana sijaistin lähes vuoden Järvenpään seurakunnan kanttoria Juhani Haapasaloa. Ensimmäiseen virkaani astuin 1977; olin kanttorina Vantaankosken seurakunnassa 12 vuotta. Elokuussa 1989 siirryin Ylöjärven seurakunnan palvelukseen, jossa työskentelin lähes 30 vuotta.
Kerro lyhyesti itsestäsi ja työurastasi
– Synnyin Lounais-Afrikassa, nykyisessä Namibiassa, jossa vanhempani työskentelivät Suomen Lähetysseuran lähetteinä. Suomeen palattua asuimme monella eri paikkakunnalla isäni silloisen työn takia. Lapsuusajan lukuisat muutot ovat saattaneet vaikuttaa siihen, että olen viihtynyt pitkään kummassakin virkapaikassa yli nelikymmenvuotisen työurani aikana.
– Isäni opiskeli 1960-luvulla toiseen ammattiinsa kanttori-urkuriksi. Musiikki kuuluikin vahvasti lapsuuteeni ja nuoruuden aikaan. Aloitin urkujensoiton isäni ohjauksessa 10-vuotiaana. Tähän ammattiin ’ajauduin’ isän yllättävän kuoleman takia: minua pyydettiin hoitamaan viikonloppuisin kanttorin tehtäviä syksystä 1969 alkaen siihen asti kunnes Pielisjärven (nyk. Lieksa) seurakuntaan saatiin uusi viranhaltija. Olin kiinnostunut musiikkipedagogin ja arkeologin ammateista, mutta kun pääsin ensi yrittämällä Sibelius-Akatemian Kirkkomusiikkiosastolle, sille tielle sitten jäin. Nyt ajattelen, että tässä, kuten koko elämässäni, on ollut selkeää johdatusta.
Minkälainen koulutus sinulla on? Kuinka hyvin se antoi eväitä työelämän haasteisiin?
– Olen musiikin maisteri ja diplomiurkuri. Valmistuin kanttori-urkuriksi 1970-luvun puolivälissä, jolloin koulutus tarjosi hyvät eväät kanttorin perusosaamiseen laulussa, kuoronjohdossa, urkujensoitossa, liturgisessa musiikissa ja seurakunnallisissa aineissa.
– Koin tarpeelliseksi hakea lisäoppia lapsikuorotyöhön, rippikouluopetukseen, vapaaseen säestykseen ja gospelmusiikkiin. Toimenkuvan laajentuessa opiskelin muun muassa rytmimusiikkia ja musiikkileikkikouluryhmien ohjaamista. Itse asiassa olen koko työurani ajan opiskellut jotain uutta ja täydentänyt aiemmin opittua. Erityisesti lauluun ja äänenhuoltoon perehtyminen on ollut kauan sydäntäni lähellä. Opiskelu on hauskaa ja innostavaa!
Mikä on ollut työurasi vaikein paikka?
– Vaikeita paikkoja on ehtinyt kertyä useita: pienten lasten hautaan siunaamiset sekä tuttavien ja ystävien hautauksissa laulaminen.
Mikä oli erityisen hauskaa tai mukavaa työssäsi?
– Näitä tilanteita on ollut suorastaan ylenpalttisesti! Kaikki vuorovaikutukselliset kohtaamiset, musisoinnit yksin ja yhdessä sekä hyvä yhteistyö kollegoiden ja muiden työtovereiden kanssa on ollut mukavaa.
Millaiset muistot ovat jääneet vahvimpina mieleen?
– Muistoista vahvimmat liittyvät sellaisiin hetkiin, jolloin on voinut kokea musiikin vaikuttavuuden ja merkityksellisyyden ihmisten surussa ja ilossa. Samoin ne hetket, kun esimerkiksi kuorolaiset ovat ahkeran harjoittelun tuloksena toteuttaneet jotain, mikä on sykähdyttänyt kuulijoiden lisäksi heitä itseään. Huolella valmistellut ja toteutetut messut ovat parhaimmillaan ravinneet työntekijää vielä viikollakin. Eräs viime vuoden kohokohta oli oma 40-vuotisjuhlakonserttini muusikkoystävien kanssa.
Mitkä olivat työsi hyvät ja huonot puolet?
– Työaikaan liittyi molempia. Oli hienoa kun pääsääntöisesti pystyi vaikuttamaan työpäivien suunnitteluun ja toteutukseen. Tiettyinä ruuhka-aikoina se oli tosin hankalaa, joskus jopa mahdotonta. Silloin vapaiden pitäminenkin jäi helposti väliin, mikä ei ollut pitemmän päälle viisasta. Sama ilmiö liittyi lisääntyneisiin kokouksiin ja palavereihin; yhteiset suunnittelupalaverit olivat tärkeitä muun muassa toiminnan kehittämiseksi, mutta niiden mielekkäässä toteuttamisessa löytyi parannettavaa. Viime vuosina turhautti erityisesti sähköisten systeemien parissa kulunut aika, varsinkin kun ne eivät läheskään aina toimineet odotetulla tavalla.
– Yleisesti ottaen työn parasta antia oli ihmisten kohtaaminen ja heidän palvelemisensa toimituksien yhteydessä, uuden ohjelmiston harjoittelu, jumalanpalveluselämän kehittäminen, koulujen virsitunnit, niin omat kuin kuorojen konsertit, leirit ja matkat. Haluan mainita myös monet upeat työtoverit, joiden kanssa jakaen hankalatkin asiat oli kevyempi kantaa. Yhteen hiileen puhaltaminen tuotti mieleen jääneitä rippikoulukokemuksia myös erityisryhmien kanssa. Olen saanut tehdä todella monipuolista kanttorin työtä, jonka ilot peittoavat kirkkaasti surut.
Mistä ammensit voimaa työssä jaksamiseen?
– Sain voimaa elämän moninaisesta kauneudesta, hiljaisuudesta, luonnosta, liikkumisesta, lukemisesta, tutkimisesta, ystävien tapaamisesta, musiikkia ja erilaisia kulttuuririentoja unohtamatta. Viisaan esimieheni suosittelemasta työnohjauksesta sain merkittävää tukea aikana, jolloin työnilo oli vaarassa kadota.
Miten kirkko on muuttunut työssäoloaikanasi?
– Muutos on ollut melkoinen – ja toisaalta tietyt asiat eivät ole muuttuneet juuri lainkaan. Tässä kiteytys, yksityiskohdista voisi kirjoittaa tutkielman.
Mihin suuntaan toivot kirkon ja oman työalasi kehittyvän jatkossa?
– ”Kirkko olkoon niin kuin puu, se saakoon kasvaa missä tahdot. Näyttäköön se meille suuntaa kohti taivasta, oi Herra. Hedelmän ja varjon suokoon, sekä lämpöä ja voimaa. Kirkko nimeäsi kantaa, elämää puu meille tuokoon. Puu, istutettu partaalle vetten, Luojamme luota voiman se saa.” Toivon kirkon kehittyvän virren 949 sanojen mukaisesti. Kaikenlainen kärkevyys ja ”oikean totuuden” julistaminen saisi jo väistyä. Keskitytään siihen, mikä meitä eri tavoin ajattelevia toivottavasti yhdistää: yksin armosta kristittynä eläminen.
– Oman työalani toivon voivan antaa edelleen tilaa monipuoliselle hengelliselle musiikille sekä innostavan mukaan uusia laulajia ja soittajia. Kanttoreille toivon voimia tärkeään työhön sekä valmiutta enenevässä määrin yhteistyöhön eri toimijoiden kanssa.
Minkä viisauden haluaisit jättää kirkossa työskenteleville?
– Monista viisauksista valitsen kaksi tällä hetkellä kirkkainta:
”All shall be well and all shall be well and all kind of things shall be well”. Kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi. (Juliana Norwichilainen)
”There is a crack, a crack in everything, that’s how the light gets in.”Kaikessa on murtuma, murtumasta valo pääsee sisään. (Leonard Cohen)
Onko joku esimies jäänyt mieleesi erityisen hyvänä urasi varrelta? Miksi?
– Haluan mainita kaksi unohtumatonta esimiestä: Vantaankoskelta jo edesmennyt Juhani Kopposela sekä Ylöjärveltä Antsu Honkkila. Kumpikin luotti työntekijöihin ja arvosti suuresti kanttorin työtä. Vuorovaikutus heidän kanssaan oli avointa ja mutkatonta, usein vielä hyvällä huumorilla maustettua. Jumalanpalveluselämän arvostus näkyi siihen paneutumisena ja yhteiseen suunnitteluun satsaamisena. Muistan heitä molempia suurella lämmöllä ja kunnioituksella.
Mitä harrastat? Mitä aiot tehdä eläkeläisenä?
– Harrastan edelleen elämän ihmettelyä. Toivon ehtiväni pitää entistä useammin yhteyttä läheisiin ihmisiin. Iloitsen kun omaan harjoitteluun ja rauhassa olemiseen jää enemmän aikaa. Aion pitää kiinni juuri aloittamastani kuntosaliharjoittelusta. Jatkan myös harmonisen laulun ja hiljaisen rukouslaulun ohjaamista. Vaikka olen vasta puoliksi vapaaherratar, uumoilen että elämän mittainen oppiminen jatkuu muodossa jos toisessakin.
Kuva: Juha Valkeakoski
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.