Alkuvirsi ja kulkue
Astun sisään helsinkiläiseen Agricolan kirkkoon niin kuin lukemattomina sunnuntai-iltoina ennen tätä.
Käyn Tuomasmessussa joka viikko. Lähden sinne, satoi tai paistoi. Raahaudun kirkkoon, vaikka minua väsyttää tai tekemättömät työt painavat päälle. Jos vietän mökkiviikonloppua muualla Suomessa, kiirehdin aikaisempaan bussiin ehtiäkseni messuun.
Menen messuun, vaikka en sinä päivänä uskoisi Jumalaan. Kun olen iloinen, avaan kirkon oven reippaalla riuhtaisulla. Kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle, vedän oven auki hartiat lysyssä.
Kertaakaan en ole katunut sitä, että tulin lähteneeksi.
Saan virsi- ja laulukirjat käteeni ja etsin paikkani penkistä. Ympärilläni on ihmisiä, joista en tiedä mitään muuta kuin sen, että he viettävät sunnuntai-iltansa samassa paikassa kuin minä, vuodesta toiseen. Ja kun kello tulee kuusi, meidän harhailevat katseemme kääntyvät samaan suuntaan kohti kirkon keskikäytävää. Katseet kulkevat pitkin pappien ja messuavustajien kulkuetta, prosessiota, ja pysähtyvät vasta nähdessään sen, mitä kannetaan kulkueen kärjessä – ristin.
Ilman tuota ristiä me emme kävisi messussa sunnuntaisin. Me olemme yhä samassa tilanteessa kuin alkuseurakunta. Se kokoontui viikon ensimmäisenä päivänä kokemaan tyhjän ristin jälkeensä jättäneen läsnäoloa.
Messuun on kahden vuosituhannen ajan tultu, jotta voitaisiin muistella, ihmetellä ja yrittää ymmärtää sitä, että Kristus eli ja kuoli maan päällä. Ja nousi kolmantena päivänä ylös.
Kristuksen mentyä taivaaseen hänen olemustaan ja työtään maailmassa on ilmentänyt liturgia, jumalanpalvelus. Gregorius Suuri sanoi 600 jKr, että Kristus ja kirkko ovat yksi persoona. Augustinuksen mukaan kristityt muodostavat itse Kristuksen. Liturgia ilmaisee kirkon todellisen luonnon: sen, että se on Kristuksen ruumis tässä ja nyt. Ja tässä ruumiissa kulkee henki ja virtaa veri.
1900-luvun ehkä tunnetuimman liturgisen teologin, ortodoksisen Alexander Schmemannin, mukaan liturgia on sisäänkäynti Jumalan valtakuntaan.
Tuon sisäänkäynnin äärellä me kaikenlaiset ihmiset nyt istumme ja painamme päämme, kun valmistaudumme seuraavaan ja välttämättömään: synnintunnustukseen.
Synnintunnustus ja synninpäästö
”Tunnustan edessäsi.” Sanat kuuluvat huminana, kun täysi kirkollinen avaa suunsa ilmaistakseen todellisen olemuksensa Jumalalle. Synnintunnustuksen aikana harva katsoo suoraan eteenpäin. Ihmiset nojaavat kyynärpäät polviin ja hautaavat kasvonsa. Ehkä juuri tällä hetkellä Jumalan totuudellinen pyhyys on liian kirkas ja pelottava kohdattavaksi silmästä silmään.
Pietari, Jaakob ja Johannes heittäytyivät kasvoilleen, kun he näkivät Jeesuksen uudessa valossa Kirkastusvuorella. Kun Mooses kohtasi Jumalan palavassa pensaassa, hänen piti riisua kenkänsä, sillä maa, jolla hän seisoi, oli pyhä.
Me näemme palavan pensaan sijaan puisen penkin, mutta tämä on meidän hetkemme: ”Tunnustan edessäsi, että olen paljon syntiä tehnyt.”
Tämä aika vierastaa syyllisyyden näkemistä itsessä, tai ehkä sitä on aina vierastettu. Aatami syytti kielletyn hedelmän syömisestä Eevaa ja Eeva käärmettä. Minä syytän mitä milloinkin pahoista teoistani, sanoistani ja laiminlyönneistäni. Mutta kirkon penkissä yhdessä muiden kanssa, tämän yhden kerran viikossa, minä syytän itseäni osallisuudesta maailman pahuuteen:
”Omasta syystäni, omasta syystäni, omasta suuresta syystäni.”
Hiljaisuus. Katseet kohdistuvat herkeämättöminä pappiin, jonka sanat ovat nyt tärkeimmät kaikista sanoista: ”Jeesuksen Kristuksen palvelijana vakuutan sinulle, että Jumala antaa armossaan kaikki sinun syntisi anteeksi.”
Kuuluu kahinaa, kun täysi kirkollinen nousee seisomaan. Eleellä on tarkoitus ilmaista sellaista kiitollisuutta ja rakkautta, joka on oikeastaan ilmaisemisen tuolla puolen. Mutta me yritämme ja laulamme kiitosvirren.
Kristinusko on siitä erikoinen uskonto, että se lepää syntinsä tunnustaneiden ja synninpäästön saaneiden varassa. Kuuluisimman synninpäästön sai Pietari suoraan Jeesukselta. Tietäen, että Pietari oli kieltänyt hänet kolmesti, Jeesus kysyi Pietarilta kolme kertaa, rakastaako Pietari häntä. Keskustelun jälkeen Pietarista tehtiin seurakunnan kaitsija.
Toiselta kristinuskon pilarilta, Paavalilta, Kristus joutui kysymään, miksi tämä vainoaa häntä. Sekä Pietari että Paavali oppivat kantapään kautta tuomitsemaan itsensä. Se ei vähentänyt heidän rohkeuttaan seisoa suoraselkäisinä kohti Jumalaa.
Esirukousjakso
Synninpäästön jälkeen on messussakin aika lähteä liikkeelle. Siihen suorastaan kehotetaan, kun esirukousjakso alkaa.
Kirkon seinustoilla on rukousalttareita vieretysten. Niiden äärellä, tuohuksen valossa, tungeksii ihmisiä seuraavien kahdenkymmenen minuutin ajan.
Esirukousjakson aikana on selvää, että Jumala on joku, jolta pyydetään, johon vedotaan, jolta kysytään, jota kiitetään ja jolle itketään. Alttarien rukoustekstit, rapisevat esirukouslaput ja esirukoilijoiden äänet mikrofoneissa puhuvat näkymättömälle kuulijalle: katso luomakuntaasi, katso lastasi, kuule pyyntömme.
Mutta samalla juuri rukoukset tekevät Jumalan näkyväksi. Kaiken takana on joku, joka näkee, joka koskettaa, joka ottaa vastaan. On oltava.
Esirukous puhuttelee erityisesti silloin, kun oma usko on heikoilla. Kun näkee muiden luottavan Jumalaan, voi hetkeksi nojata heidän luottamukseensa ja kulkea hiljaa mukana.
Melkein joka sunnuntai menen kirkon takaosaan ja liityn joukkoon, joka jonottaa öljyllä voitelua. Rukouspalvelijat ottavat vastaan myös pääalttarilla. Sinne olen uskaltautunut viidentoista vuoden aikana kahdesti. Ensimmäisellä kerralla katkeruuden, toisella kiitollisuuden ajamana.
Martti Lutherin mukaan yksi kirkon seitsemästä tuntomerkistä on kärsiminen. Kirkko ei ole todellinen kirkko, ellei se kärsi. Esirukouksen aikana messu toteuttaa tätä tuntomerkkiä. Esirukouspyyntöjen kärsimystä voi hengittää sisään.
Liturgiasta teologiaansa ammentava dogmatiikan tutkija Geoffrey Wainwright on sanonut, että esirukousta ja yleensäkin jumalanpalvelusta tarvitaan, koska Jumalan valtakuntaan on vielä matkaa. Me elämme jännitteessä, jossa toisaalta jo maistamme Jumalan läsnäoloa, mutta se ei vielä läpäise meitä.
Tuohukset valuttavat steariinia ja palavat loppuun. Leikkokukat alttarilla täytyy vaihtaa uusiin. Ääni mikrofonissa särkyy. Tämä maailma ei ole vielä valmis.
Lukukappaleet ja saarna
Esirukousjaksossa sanat osoitettiin Jumalalle, ja seuraavaksi on aika kuunnella, mitä Jumala sanoo meille. ”Kuulkaamme Jumalan sanaa”, kuuluu kehotus, joka hiljentää kuhisevan kirkkosalin.
Jumalan sana ei aina ole se, mitä haluan kuulla. Vanhan testamentin kirjoissa ja Uuden testamentin evankeliumeissa ja kirjeissä on niin paljon Jumalan sanaa, että messun osallistuja ei joka kerta saa sitä mieleistään tutkailtavaksi sydämeensä.
Mutta liturgia ei anna armoa. Jumalan sanasta kiitetään joka sunnuntai, joka epistolan ja evankeliumin jälkeen: ”Kiitos sinulle, Kristus”.
Jo Vanhassa testamentissa julistetaan, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka tulee Jumalan suusta. Kirkon penkissä me avaamme siis suumme tullaksemme Jumalan ruokkimiksi. Raamatun sanaa kuunnellessaan ihminen avaa itsensä ottaakseen vastaan jotain, joka tulee hänen ulkopuoleltaan.
Kun jumalanpalvelus etenee saarnaan, en voi kuin kuunnella ja ihmetellä sitä, mitä toisella kristityllä on sanottavana siitä Jumalan sanasta, joka tänä sunnuntaina on kuultu. Jotkut saarnat muistaa lopun elämäänsä, kuten sen, joka pidettiin kerran lyhyen ja erikoisen evankeliumitekstin pohjalta. Teksti koostui opetuslasten nimien luettelosta. Saarnan viesti oli se, että opetuslapsia ei silloin eikä tänä päivänä yhdistä mikään tausta eikä ominaisuus, ainoastaan saman opettajan seuraaminen.
Aina en halua allekirjoittaa saarnaajan ajatuksia. Se on hyvä, sillä messu, jossa seurakuntalaiset olisivat joka kerta samaa mieltä saarnaajan kanssa, ei enää olisi elävä Kristuksen ruumis.
Uskontunnustus
Oli saarnasta mitä mieltä tahansa, se loppuu saarnaajasta riippumatta sanoihin, joiden on tarkoitus yhdistää messun osallistujat toisiinsa: ”Tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme”.
Joidenkin mielestä on hankalaa lausua ääneen uskontunnustuksen painavia todistuslauseita, sitoutua niihin julkisesti. Uskontunnustus ei pyytele anteeksi, ei selittele eikä tulkitse. Se väittää kirkkain silmin, vakuuttaa täydestä sydämestä ja uhmaa koko näkyvää todellisuutta.
Meillä on kaikkivaltias Jumala, meillä on Neitsyt Mariasta syntynyt, ristiinnaulittu ja kolmantena päivänä ylösnoussut Kristus, meillä on Pyhä Henki ja tämä pyhä, yhteinen seurakunta.
Niin, tämä rikkinäinen, kaikenlaisista ja kaikin tavoin ajattelevista ihmisistä koostuva seurakunta on pyhä ja yhteinen.
Messussa käytettäviä Apostolista uskontunnustusta ja harvemmin lausuttavaa Nikean uskontunnustusta ei ojennettu kirjakääröinä Taivaasta. Ne syntyivät kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina ja olivat yrityksiä tiivistää luovuttamattomiksi katsotut ydinkohdat. Uskontunnustus herätti ihmisissä silloin samaa hämmennystä kuin nykyäänkin. Kuka on Kristus? Ihminen vai Jumala? Ei kai sentään molempia, vai onko?
Osa kristikunnasta väitti, että Kristus oli vain ihminen. Osa väitti, että hän on vain Jumala. Kuin ihmeen kaupalla uskontunnustuksiin lukkoon lyöty väite ei suostunut lipeämään kumpaankaan rintamaan. Paradoksi voitti järjen, ja uskontunnustukseen muotoiltiin ihmeellinen teksti: Jeesus syntyi Isästä, Jumala Jumalasta, valo valosta, hän astui alas meidän tähtemme, tuli lihaksi, kärsi kuoleman, nousi ylös eikä hänen valtakunnallaan ole loppua.
Suljen silmät ja annan sanojen upota syvälle sisälleni: Jumala Jumalasta, valo valosta, tuli alas meidän tähtemme.
En halua sanoa enempää. Enkä vähempää. Mutta tämän haluan sanoa.
Uskontunnustuksessa kristittyjen todistus Jumalasta asetetaan vasten Jumalan totuutta, hänen lopullista tarkoitustaan, jota me vain lähestymme, johon päin me katsomme.
Ehtoollinen
Messu on kestänyt jo toista tuntia, mutta sen huipennus on vielä edessä, eikä siihen rynnätä noin vain. Ehtoollista lähestytään henkeä pidätellen ja liturgiassa askel askeleelta huolellisesti edeten.
Jo varhaisimmissa liturgiasta kertovissa lähteissä mainitaan, että ehtoollisen vietto alkoi uhrilahjojen keräämisellä. Samalla kun viini ja leipä katettiin ehtoollispöytään, kirkkoon tuotiin muita lahjoja hädässä olevien auttamiseksi. Siksi keräämme nykyäänkin kolehdin.
Ennen ehtoollisenjakoa myös rukoillaan monta kertaa. Lausumme ulkomuistista Jeesuksen opettaman Isä meidän -rukouksen. Ylistämme Pyhää Henkeä ja pyydämme häntä laskeutumaan keskuuteemme. Laulamme rauhaa papille ja toivotamme sitä vierustoverille.
Vihdoin koittaa hetki, jolloin voisi kuulla neulan putoavan. Koko kirkkosalin huomio on kiinnittynyt kohotettuihin ehtoollisaineisiin, joiden merkillisestä alkuperästä pappi lukee niin kuin se on talletettu evankeliumeihin.
”Herramme Jeesus Kristus, sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää se minun muistokseni.”
Mikä yksinkertainen ja samalla käsittämätön käsky: ”Syö ja juo!” Tämän käskyn toteuttaminen riittää. Siinä ihminen ottaa vastaan Jumalan, joka antaa itsensä ihmiselle, ei vain ulkoisesti, vaan sisälle asti.
Ehtoollinen on mysteereistä suurin, ja kautta kirkkohistorian on uskottu, että se lahjoittaa pelastuksen. Kun syömme Kristuksen ruumiin ja veren, sisällytämme itseemme hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa. Me nielemme iankaikkisen elämän, joka itää meissä ja odottaa puhkeamistaan kuoleman jälkeen.
Kun seison rauhallisesti etenevässä ehtoollisjonossa, ehdin katsella ihmisiä ympärilläni. Ehtoollista ei syödä yksin omassa kammiossa. Se ei ole vain Jumalan ja ihmisen välisen suhteen vahvistamisen väline, vaan sen elämää antava salaisuus ulottuu lähimmäiseen ja koko luomakuntaan.
Liturgiikan tutkijan Robert Taftin mukaan ehtoollisessa ruumiillistuu periaate, jonka tulisi ohjata elämän jokaista hetkeä: Kristuksen mukainen itsensä antaminen. Taft huomauttaa, että kristillisessä jumalanpalveluksessa ei tarvita uhria hyvitykseksi Jumalalle. Sen sijaan ehtoollisessa omaksutaan Kristuksen mukainen elämä, joka on elävä uhri muiden hyväksi.
Kun tulee vuoroni ottaa ehtoollinen vastaan, koko todellisuus tuntuu olevan pienessä valkoisessa öylätissä ja tilkassa punaista viiniä.
Otan sen todellisuuden itseeni, puren ja nielaisen. Teen ristinmerkin.
Olen hetken aikaa yksin Jumalan edessä, mutta tiedän, että ympärilläni on koko seurakunta, koko maailma, koko iankaikkisuus.
Lähettäminen
E htoollinen on jaettu, kiitosvirsi laulettu. Messukansa odottaa vielä yhtä kehotusta, jota ilman messu ei ole täysi.
”Lähtekää rauhassa.” Tuo pieni lause on kuin lähetyskäsky: menkää kaikkeen maailmaan, viekää viesti mukananne, ottakaa rauha mukaanne.
Latinankielisessä Rooman liturgiassa sanotaankin: ”Ite, missa est”, eli ”menkää, olkaa lähetetyt”.
Risti johdattaa kulkueen kirkon läpi eteiseen. Kirkkosalillinen ihmisiä seuraa sitä, minä muiden mukana. Lopuksi käännyn vielä katsomaan alttaria. Se on tyhjennetty kukista, ja kynttilät on sammutettu. En näe enää Kristusta, vain tavallisen pöydän.
Kirkon ovet ovat auki, ulkona on vielä valoisaa. Muistan, mitä enkeli sanoi naisille Jeesuksen tyhjällä haudalla: ”Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.”
Lähden ulos kirkosta, tänäkin sunnuntaina. Kristus menee edelläni.
Hänet voi löytää sieltä, ulkoa.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä