Marraskuisessa sumussa seisoo lämmin maamerkki: Särkisalon punamultainen puukirkko. Se on rakennettu alueen ihmisten sisulla vuonna 1760. Viereisen Kulttuuripappilan emäntä, teologian tohtori ja kirkkodraaman uranuurtaja Lilja Kinnunen-Riipinen, 68, toivottaa vieraan tervetulleeksi pappilan saliin ja haluaa kertoa lisää.
– Saaristolaiset panivat täällä kaiken peliin saadakseen käännettyä valtaapitävien päät Turussa myötämielisiksi kirkkohankkeelle. Särkisalolaiset lahjoittivat muun muassa kalkkikiven Turun tuomiokirkon kastemaljaan. Ihmiset rakastavat kirkkoaan yhä. Tupa on aina täynnä, kun jotakin tapahtuu.
Thaimaassa kristittyjä alle yksi prosentti
Särkisalossa on pidetty ensimmäinen jumalanpalvelus savupirtissä jo 1300-luvun alkupuolella. Aivan toisenlaisen näkökulman kristinuskoon Lilja Kinnunen-Riipinen sai vuonna 2000 lähtiessään lähetystyöhön Kirkon Teologiseen Koulutuskeskukseen Thaimaahan.
Thaimaassa on ollut luterilainen kirkko vasta reilut 35 vuotta. Maan valtauskonto on theravada-buddhalaisuus. Sen kannattajia on noin 95 prosenttia väestöstä. Filosofiseen buddhalaisuuteen sekoittuu maassa monenlaista perinteistä henkiuskoa. Noin neljä prosenttia väestöstä on muslimeja. Jäljelle jäävään yhteen prosenttiin kuuluu kristittyjen lisäksi hindulaisia, kungfutselaisia ja taolaisia.
Seikku Paunonen, silloinen Lähetysseuran johtaja, pyysi Lilja Kinnunen-Riipisen neuvotteluun ja kertoi intialaisten esittäneen Thaimaassa vavahduttavia kirkkonäytelmiä. Paunonen kysyi: Lähdetkö sinne?
– Afrikka oli minulle rakas manner, Aasia ei niinkään. Paunonen kuitenkin mursi suojaukseni enkä päässyt karkuun. Hän sanoi, että olisin erinomainen Thaimaassa. Minä uskoin, kiitin ja lupasin lähteä.
Parantamisihmeet ovat synnyttäneet seurakuntia
Thaimaalainen teologia on Kinnunen-Riipisen mukaan kunnian, ihmeiden ja ylistyksen teologiaa. Jumalalle annetaan kunnia kaikesta ja parantamisihmeet ovat synnyttäneet isoja seurakuntia. Pahojen henkien pois ajaminen on tärkeä osa lähettien ja paikallisten pappien elämää.
– Jos thaimaalaisella on hätä, sen ajatellaan johtuvan pahoista hengistä ja vaativan päiväkausien sitkeää rukousta. Onneksi olemme Suomessa jo niin pitkällä kristinuskon tiellä, ettei meidän tarvitse jatkuvasti pelätä pahoja henkiä.
Thaimaasta puhutaan usein hymyn ja ystävällisen palvelun maana. Kinnunen-Riipinen ei kuitenkaan toisi näitä asioita Thaimaasta Suomeen. Maassa on 13 erilaista hymyä, joilla todelliset tunteet peitetään. Hymyn takaa löytyvät ahdistus, pelko, tuska ja loppumaton vaikeiden olosuhteiden sietäminen.
”Kuulkaa tohtori, ei täällä kukaan osaa lukea eikä kirjoittaa”
Lilja Kinnunen-Riipisen työnä Kirkon Koulutuskeskuksen johtajana Thaimaassa oli kouluttaa Thaimaan luterilaiselle kirkolle työntekijöitä. Juuri ennen Suomeen paluutaan hän sai kokea jotakin suurta tiettömien taipaleitten takana Pohjois-Thaimaassa lähellä Myanmarin rajaa.
– Eräs opiskelijani, nuori ja charmantti mies Wissaran Acker, teki ennen pappisvihkimystään harjoittelunsa evankelistana oman akha-kansansa parissa. Kansa on aikanaan lähtenyt pakoon kommunistisen Kiinan levottomuuksia ja vaeltanut nykyisille asuinsijoilleen Pohjois-Thaimaan vuoristoon. Acker oli julistajana niin karismaattinen, että evankelioi vaimonsa kanssa koko kotikylänsä, Kinnunen-Riipinen kertoo.
Vuoden 2013 lopussa Acker soitti Lilja Kinnunen-Riipiselle. Hän kertoi, että nyt olisi kylässä tarvetta koulutukselle.
– Hän pyysi minua kertomaan kyläläisille syvemmin kristinuskosta. Opettajakollegani ja dekaani innostuivat asiasta ja niin keräsimme 20 hengen joukon opetusmatkalle.
Mukaan lähtivät myös piispa, lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa.
– Kun kysyin, kuinka monelle varaan opetusmonisteita mukaan, Acker vastasi: ”Kuulkaa tohtori, ei täällä kukaan osaa lukea eikä kirjoittaa”.
”Vaelsimme, ylistimme, maalasimme ja näyttelimme”
Näin Kinnunen-Riipinen pääsi hyödyntämään monipuolisia teatteritaiteen opintojaan lähetystyössä oikein tosissaan. Oppia hänelle oli kertynyt elämän varrella niin teatterikoulusta ja ylioppilasteatterista kuin Saksasta ja Amerikasta.
– Ainoa keino opettaa oli kehonkieli, laulaminen, polvistuminen, vaeltaminen ja ylistäminen. Me myös piirsimme, maalasimme ja näyttelimme.
Akha-kansa on taustaltaan henkien palvojia. Naiset ovat joutuneet elämään ja myös nukkumaan pitäen päässään viisi kiloa painavaa metallipohjaista hattua. Perheenäidin metallihattu pompauttaa pahat henget pois talosta ja suojelee koko perhettä.
Kristinuskon myötä kansa on vakuuttunut siitä, että Kristuksen henki voittaa kaikki pahat henget. Niinpä naiset ovat vapautuneet painavan hatun kantamisesta ja voivat käyttää sitä perinneasuna juhlissa.
Evankeliumi itää vain paikallisen kulttuurin suojassa
Koulutukseen ilmoittautui ennakkoon 70 ihmistä eli koko kylä. Viisi ihmistä halusi myös kasteelle. Kun Lilja Kinnunen-Riipinen joukkoineen saapui perille, heitä odottikin 400 oppilasta. Sana oli kiirinyt ja ihmisiä oli tullut mopoilla, kävellen ja traktorikyydeillä myös pakolaisleiriltä Myanmarin ja Thaimaan rajalta. Kasteelle haluaviakin oli jo 15.
– Ainoa opetustilamme oli 12 hengen bambumaja, jota emme käyttäneet. Kuljimme 300 metriä pitkänä jonona ja rukoilimme. Välillä keitimme tulilla suurissa padoissa ruokaa.
Mukana oli myös seminaarin vanhempia opiskelijoita ja lapsityönohjaajia.
– Kukaan papeista ei osannut heimon kieltä, mutta Acker toimi tulkkina, kun puhuin suureen megafoniin, Kinnunen-Riipinen muistelee.
Vanhemmat seminaariopiskelijat olivat pukeutuneet valkoisiin alboihin. Vaikka kuulijoille opetettiin sanallisesti myös selkeää ristinteologiaa, oli opetuksessa lisäksi paljon ei-kielellisiä elementtejä.
Omalla tavallaan saarnasivat itse rakennettu suuri risti, isot värikkäät kankaat, riisistä rakennettu ja punaisin chilein ja keltaisin villiruusuin koristeltu saarnatuoli sekä metallinen pesuvati kukkasin somistettuna kastemaljana. Kastevedeksi haettiin ruokoränneistä kerättyä sadevettä.
Kun kuumuus kävi liian kovaksi, banaanisäkeistä rakennettiin iso katos, joka somistettiin kurpitsoilla, banaaneilla ja maisseilla.
– Tämän kylävierailun jälkeen elämäni ei ole ollut entisellään. Olen vakuuttunut siitä, että evankeliumin siemen itää ja kasvaa vain paikallisen kulttuurin suojeluksessa.
Kylän ensimmäinen kirkko rakennettiin suomalaisten rahoilla
Nyt joulun alla Lilja Kinnunen-Riipisellä oli ilo matkustaa Salon, Hauho-Hämeenlinnan ja Siuntion seurakuntien edustajien sekä Herättäjä-yhdistyksen nuorisopastorin kanssa akha-kansan kylään. Siellä vihittiin käyttöön Baan Rai Pattana seurakunnan uusi kirkkorakennus. Sen rakentamista tukemassa ovat olleet Salon ja Järvenpään seurakunnat sekä Herättäjä-yhdistys.
Kirkon budjetti oli vain 50 000 euroa. Lilja Kinnunen-Riipinen kiersi thaimaalaisten työtovereidensa kanssa seurakuntia Suomessa ja sai lähetysväen innostumaan projektista.
– Oli ihanaa päästä todistamaan, että varat ovat menneet perille ja niillä on saatu aikaan kolmensadan hengen kirkko. Kutsuttuna osallistuin kirkon vihkimysliturgian valmistamiseen, mutta pääliturgina toimi Thaimaan piispa.
Kirkko vihittiin käyttöön 5.12. Se on Thaimaan kuninkaan syntymäpäivä ja suuri juhlapäivä maassa muutoinkin.
Vieras Ambomaalta sai ekaluokkalaisen vaikuttumaan
Lilja Kinnunen-Riipinen sai kipinän sekä taiteeseen että lähetystyöhön jo kansakoulun ensimmäisellä luokalla Perniössä. Opettaja, taiteilija Aune Konttinen teki 6-vuotiaaseen lähtemättömän vaikutuksen. Koulussa laulettiin, leikittiin ja esiinnyttiin paljon.
Päivän ensimmäinen tunti oli aina uskontoa. Opettajatar käytti pahvisia opetustauluja vain peittämään liituväreillä itse piirtämiänsä kuvia. Koko luokka jännitti aina malttamattomana, mitä pahvitaulun takaa paljastuisi.
– Muistan ikuisesti ne väristykset, kun liitutaulusta tuli näkyviin kuva, jossa Joosef laitettiin mustaan kaivoon ja hänen veljillään oli inhottavat ilmeet.
Lilja Kinnunen-Riipisen ensimmäisen kouluvuoden mieleenpainuvin hetki koitti, kun luokkaan tuli vierailulle lähettinainen Ambomaalta. Hän oli pukeutunut hienoon, helmillä koristeltuun keltaiseen asuun ja hänen käsissään oli paljon rannerenkaita.
– Erityisen vaikutuksen teki nilkkarengas. Sellaista en ollut ennen nähnyt.
Luokassa vallitsi pitkä hiljaisuus, kun lähetti kysyi, kuka olisi valmis luopumaan kuukauden ajaksi Sisu-pastilleistaan ja antamaan näin säästyneen rahan afrikkalaisille nuorille kynien ja viivoittimien hankkimista varten.
– Lopulta joku sisälläni nosti käden ylös. Siinä tuli tehdyksi ratkaisu lähetystyöhön lähtemisestä. Jumala sitten päätti lopullisesta ajoituksesta, Kinnunen-Riipinen hymyilee.
Teatteriopinnot paljastuivat vanhemmille Ilta-Sanomista
Kouluaikana Kinnunen-Riipinen oli paitsi innokas esiintyjä myös koulujenvälisissä kilpailuissa menestynyt hiihtäjä. Hän rakasti lukemista ja kertoo olleensa iloisesti pinko. Jos kokeesta tuli kymmenen miinus, se oli mennyt huonosti.
Kinnunen-Riipisen mieli paloi teatterikouluun heti lukion jälkeen. Tottelevaisena tyttönä hän kuitenkin kuunteli äidin toivetta hankkia jokin muu ammatti. Hän etsi käsiinsä teologisen tiedekunnan pääsykoekirjat, pyrki ja pääsi Helsinkiin opiskelemaan.
– Kun aloitin teologian opinnot, näyttelemisen tarve vain vahvistui. Änkesin itseni Ylioppilasteatteriin heti ensimmäisenä syksynä. Kolmivaiheisen pääsykokeen jälkeen pääsin myös Teatterikouluun ja tein molempia opintoja yhtä aikaa, vaikkeivät vanhempani siitä aluksi tienneet.
Tyttären teatteriopinnot paljastuivat vanhemmille Ilta-Sanomien välityksellä. Hän oli mukana Arja Saijonmaan ohjaamassa Lakko-nimisessä näytelmässä, jota saapui katsomaan myös tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Kun Kekkonen antoi Lilja Kinnuselle ruusun, räiskähti Ilta-Sanomien kuvaajan kamera. Aiheesta ei kotona juurikaan puhuttu.
– Äiti kirjoitti sitkeästi koko ikänsä kirjeeni päälle ”teologian maisteri”. Koskaan siinä ei lukenut vaikkapa teatteriohjaaja. En silti aistinut mitään varsinaista ristiriitaa asiassa. Usein olen ollut äärettömän kiitollinen kahdesta ammatista.
Koulutus ennen kaikkea
Mikään ei ole Lilja Kinnunen-Riipisen mielestä tärkeämpää kuin koulutus. Tähän teemaan hän palaa useita kertoja haastattelun aikana.
– Olen etuoikeutettu. Minulla oli hyvä koti. Olen saanut opiskella niin pitkälle kuin olen halunnut ja nähdä maailmaa laajasti. Enempää en osaa elämältä toivoa.
Kinnunen-Riipinen on viettänyt elämästään lähes 30 vuotta ulkomailla. Kirkkoteatteria hän opiskeli Saksassa Oberammergaussa ja rapakon takana Los Angelesissa. Taideprojekteissa ja -koulutuksissa tutuiksi ovat tulleet Tunisia, Marokko ja Islanti.
Väitöskirjaansa varten Kinnunen-Riipinen teki vuosia kenttätöitä ja keräsi tietoa maalaiskylien tanssiperinteestä Senegalissa. Lähetyskentällä Thaimaassa vierähti liki neljätoista vuotta.
– Tänä kansainvaellusten aikana toivon erityisesti, että kaikki saisivat käydä koulua ja oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Mikään muu ei auta uusiin oloihin kotoutumisessa yhtä hyvin.
”Lilja rakastaa boaa ja boa Liljaa”
Muistona väitöstutkimusvuosilta Lilja Kinnunen-Riipisen mukana on kulkenut jo parikymmentä vuotta boakäärmeen nahka, joka koristaa nyt Särkisalon pappilan salin lattiaa ja kiinnostaa erityisesti lapsivieraita.
Senegalissa Kinnunen-Riipinen teki kenttätöitä kylässä, jonne päästäkseen piti kävellä lähimmältä tieltä 12 kilometriä hiekka-aavikkoa pitkin.
– Tullessani kylän portille säikähdin hirveästi boaa apinanleipäpuun rungolla. Paikalliset kuitenkin rauhoittelivat ja kertoivat, ettei sitä tarvitse pelätä, koska heidän vainajiensa henget menevät käärmeeseen ja suojelevat sillä tavoin heitä ja kylää.
Kulkiessaan viiden vuoden ajan kylässä Lilja Kinnunen-Riipinen tapasi aina myös käärmeen. Kun hän sai tutkimustyönsä valmiiksi, piti kylän vanhin puheen.
– Me kaikki tiedämme, ketä Lilja rakastaa, hän sanoi. Luulin hänen tarkoittavan itseään. Olimmehan tulleet hyvin toimeen. Hän jatkoikin, että Lilja rakastaa boaa ja boa Liljaa ja siksi käärme halusi luoda nahkansa Liljalle.
Kulttuuripappila on kiinnostanut jo tuhansia
Nyt Lilja Kinnunen-Riipinen tuntee saaneensa huikean uuden tehtävän Suomessa, kun hänet on kutsuttu asumaan Salon seurakunnan omistamaan Särkisalon pappilaan ja pitämään yllä sekä elvyttämään saariston pappilaelämää.
Kulttuuripappilassa on vieraillut tänä vuonna peräti 7 000 ihmistä. Kinnunen-Riipinen tarjoaa vierailijoille kahvit ja kertoo lähetystyöstä. Hän on järjestänyt pappilassa myös suosittuja kamarikonsertteja sekä taidenäyttelyitä. Vuodenvaihteessa luvassa on ikoninäyttely.
Värikäs persoona kertoo hiukan yllättäen rakastavansa mustaa väriä ja pukeutuneensa jo 50 vuoden ajan vain mustiin. Körttiläisyys on aina kiehtonut häntä, vaikkei kyse ole sukuperinnöstä.
– Musta on hiljainen ja vakaa väri, jonka sisällä on kaikki elämän värit. Iisalmen teatterin ohjaaja-johtajana oli ihana käydä Siioninvirsiseuroissa. Herännäisyydessä minua viehättää mustan puvun lisäksi elämän ja uskonelämän äärimmäinen yksinkertaisuus.
Usko on Kinnunen-Riipiselle syvä asia ja rukous kaiken perusta. Jokainen päivä pitää aloittaa pienenä, mutta mikään ei ole niin mahtavaa kuin saada kokea Jumalan johdatusta.
Pikku-Lilja vei yksin kynttilän sankarihaudalle joka joulu
Joulu on ollut Lilja Kinnunen-Riipiselle aina tärkeä juhla. Lapsuudenperheessä jokaisella kolmesta lapsesta oli oma joulunalustehtävänsä. Pikku-Lilja kattoi aina joulupöydän sekä matkusti yksin sankarihaudalle sytyttämään kynttilän sodassa kaatuneen enonsa haudalle.
– Jännitin kovasti, ehdinkö linja-autoon. Neljän aikaan oli jo aika pimeää. Minulle oli neuvottu kynttilän sytytys tarkasti. Aina selvisin siitä reissusta. Käyn yhä joka joulu sankarihaudalla.
Lilja Kinnunen-Riipisen käsikirjoittama ja ohjaama ulkoilmadraama Joulufantasia on kuulunut Rovaniemellä perinteisiin jo 30 vuoden ajan. Se esitetään joulun alla 12–16 kertaa.
– Näytelmässä puhutaan tonttujen kieltä, jonka isoäitini opetti minulle lapsena. Kukaan ei ymmärrä tätä kieltä ja kaikki kuitenkin ymmärtävät tavallaan.
Viimeisen näytöksen jälkeen matkataan Lumikirkkoon. Se on hiljainen erämaavaellus arktiseen Betlehemiin. Porot ja poromiehet odottavat nuotiolla, kun kukkulan päälle ilmestyvät Maria ja Joosef musiikin soidessa. Tanssiteoksen yhteydessä luetaan jouluevankeliumi kolmella tai neljällä kielellä.
Oman perheensä kanssa Lilja Kinnunen-Riipinen kokoontuu viettämään joulua Särkisalon pappilaan Tapaninpäivänä. Tarjolla on aina poronpaistia ja porometvurstia. Hän kutsuu mielellään mukaan jouluaterialle myös jonkun perheensä ulkopuolisen.
– Kukkia pitää olla paljon. Olenhan saanut nimenikin jouluisen liljan, amarylliksen mukaan.
KUKA?
• Lilja Kinnunen Riipinen, 68
• Asuu: Särkisalon Kulttuuripappilassa
• Työ: Kirkkodraaman uranuurtaja, teologi, kirjailija ja lähetystyöntekijä
• Rakastaa: Teatteria ja kukkasia
Kuva: Pasi Leino. Juttu on julkaistu myös Kotimaa-lehdessä 17.12.2015.
Ilmoita asiavirheestä