Kirkkoherra Asko Muraja katselee tuulilasin takaa avautuvaa maisemaa tyytyväisenä. Puulajisto on harventunut nopeasti, ja tienvarressa kasvaa vain pienenpuoleista koivikkoa.
– Nyt aletaan olla Lapissa!
Puolen tunnin ajomatkan jälkeen pysähdymme Palojärven kylään.
Maantie tuli tänne vasta 1960-luvulla. Se oli kylän onni, sillä tien puuttumisen vuoksi kylä jäi saksalaisilta sotilailta löytämättä ja polttamatta vuonna 1945. Kylässä on ollut saamelaista asutusta 1700-luvulta lähtien.
Muraja on tullut tapaamaan Enontekiön kirkkovaltuuston puheenjohtajaa Leena Palojärveä. Kaksi koiraa haukkuu tulijat tervetulleiksi.
– Mukava kun tulitte, Leena Palojärvi sanoo.
– Buuris, buuris, Muraja toivottaa saameksi, kun astumme kynnyksen yli.
Talouskriisi on syvä
Suomen ”käsivarren” alueella sijaitseva Enontekiön seurakunta on 8 392 neliökilometrin pinta-alallaan Suomen kolmanneksi suurin. Väkiluvultaan se on piskuinen: seurakunnassa on 1 660 jäsentä. Kymmenen prosenttia heistä on virallisesti saamelaisia.
Murajan ja Palojärven tapaamisen aiheena on seurakunnan talous. Se on pysyvässä kriisissä, johon etsitään helpotusta kehittämällä yhteistyötä Muonion seurakunnan kanssa.
Virkoja on jo yhdistetty. Yksi niistä on Murajan hoitama kirkkoherran virka. Ensi vuodenvaihteesta lähtien kahden seurakunnan taloushallinto hoituu yhdeltä työpöydältä käsin.
Järjestelyn avulla säästetään Murajan mukaan 10 000–15 000 euroa vuodessa. Talouskriisiä se ei kuitenkaan ratkaise, sillä pelkästään Enontekiön seurakunnan vuotuinen kassavaje on 90 000 euroa. Kirkkohallituksen toiminta-avustuksille ei ole jatkossakaan vaihtoehtoa.
Tällä hetkellä Enontekiön seurakunnan palkkalistoilla ovat Murajan lisäksi vain talouspäällikkö ja määräaikainen seurakuntapastori. Muonion seurakunnassa talouspäällikön tehtävät on yhdistetty kunnan taloustoimistoon. Seurakunnan diakonissa ja nuorisotyötä tekevä diakoni toimivat myös Enontekiöllä.
Kumpikin seurakunta saa myös korvaamatonta apua Tunturi-Lapin alueella toimivalta turistipapilta.
Kirkkovaltuustot ovat päättäneet, että seurakunnat toimivat tulevaisuudessakin erillisinä. Muraja pitää ”asemasotaa” ymmärrettävänä.
– Luottamushenkilöt katsovat paikallista etua ja pitävät kiinni vähistä työpaikoista. He ovat niin monta kertaa nähneet, että se, mikä lähtee täältä, ei enää palaa.
Pojalla on kahdeksan kummia
Anu ja Esko Ollilan kotona ollaan valmiina, kun Asko Murajan auto kaartaa pihaan. Kirkkoherran almanakkaan on merkitty tälle päivälle kaksi kotikastetta.
– Se on hyvä lähtökohta lapsen elämälle, kun ympärillä on paljon valittuja eli joukosta erotettuja, pyhiä ihmisiä, Muraja tervehtii.
Hän viittaa pohjoisen vahvaan kummiperinteeseen. Ollilan perheen poikavauvalla on kahdeksan kummia.
Muraja tekee vauvan otsaan ja rintaan ristinmerkin. Vauva ottaa tilanteen rauhallisesti.
– Hän ei ole moksiskaan, vaan ajattelee, että selvä asia, Muraja sanoo.
Kaikki läsnäolijat kutsutaan sitoutumaan yhteyteen, johon lapsi kastetaan.
– Joonas Juha Ollila, minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Jokapäiväisen elämän pyhyys
Kaksi tuntia myöhemmin olemme Mikael ja Satu
Labban vieraina. Muraja liittää kastepuheessaan pienen tyttövauvan, vanhemmat ja läheiset osaksi yhä jatkuvaa luomiskertomusta.
– Vauva on Jumalan luomistyön hedelmä, ja meidät kutsutaan varjelemaan häntä. Sillä tavalla Jumalan rakkaus toteutuu ja jokapäiväinen elämä saa pyhän sisällön.
Tyttövauva saa kasteessa nimen Emma Amanda Ellinoora Labba. Isä on saamelainen, joten kastetoimitus on osittain kaksikielinen.
Kristitty ei elä ankarien sääntöjen alla
Kastepuhe päättyy kummassakin kodissa samalla tavalla. Asko Muraja korostaa, että elämme Jumalan armon, anteeksiantamuksen ja rakkauden alla.
– Jeesus opetti, että rakkauden kaksoiskäsky on ainoa käsky. Jos joku sanoo uskonelämästä jotakin muuta, hän lisää siihen omiaan.
Sanat eivät ole puheessa sattumalta. Muraja alleviivaa tarkoituksella sitä, että kristityt eivät elä ankarien vaatimusten ja sääntöjen alla.
Nykyään mikään herätysliike ei vaikuta Enontekiön seurakuntaelämässä voimakkaasti, mutta vanhoillislestadiolaisuuden perintö ja 1900-luvun voimakkaiden herätysten muisto elää yhä pinnan alla.
Korpelalaisuus ja epäterve joukkohurmos
Vanhempi väki muistaa 1930-luvulla vaikuttaneen korpelalaisuuden. Ruotsin ja Suomen Lapissa vaikuttanut liike hiipui vuoden 1935 jälkeen, kun profetiat Kaaresuvantoon laskeutuvasta hopea- tai kristalliarkista eivät toteutuneetkaan.
Korpelalaisuuteen liittyi myös epätervettä joukkohurmosta ja 1960-luvun hippikulttuuria muistuttavia seksuaalisia ylilyöntejä, jotka pakottivat poliisin puuttumaan liikkeen toimintaan.
Pyhärukoukset jatkuvat edelleen
Korpelalaisuutta seurasi vanhoillislestadiolaisten saarnamiesten aika. Saarnamiehet kiersivät kylillä pitämässä pyhärukouksia. Ne olivat kirkonmenojen korvike ennen autoja, kun välimatkat kylästä toiseen eivät taittuneet päiväseltään.
Pyhärukoukset sisälsivät Raamatun ja saarnapostillan lukua, virsiä ja Siionin matkalauluja. Pyhärukouksissakin koettiin hurmostiloja, mutta puhuttiin myös politiikkaa. Vuontisjärvellä viimeiset pyhärukoukset pidettiin yhdeksän vuotta sitten, mutta Peltovuoman kylässä ne jatkuvat edelleen.
Murajan mukaan jotkut kaipaavat yhä entisaikojen saarnoja, joissa ihmisiä kehotetaan suorasukaisesti parannukseen, ja sitä, että Jumala olisi läsnä vahvan tunnekokemuksen muodossa.
– Minullekin sanotaan välillä, että saarnaisit joskus synnistä niin, että se sattuu! Eräs rippikoulupoika sanoi hiljattain, että uskon pitää olla sellaista, että se tuntuu.
”Herätys toisi eriseuraisuutta”
Seurakunnan paimenen mielestä Lapin ihminen ei ole muuttunut entisajoista paljonkaan. Asko Muraja ei kuitenkaan haikaile entisajan herätyksiä takaisin.
– Herätys ei välttämättä olisi raitista kristillisyyttä, vaan siihen sisältyisi paljon voimakkaita psykologisia tunnetiloja, jotka palvelisivat enemmän muuta kuin hengellistä ylösrakennusta. Herätys toisi myös eriseuraisuutta, johon täällä ei ole varaa, kun seurakuntarakenne on pieni ja haavoittuva.
Muraja on kohdannut seurakuntalaisissaan myös vahvan jumalatunteen ja kaipuun, joka nousee syvästä luontokokemuksesta.
Murajan mukaan Jumala kohtaa Lapin ihmisen yhä vanhatestamentilliseen tapaan luonnon ilmiöissä: ukkosen jyrinässä, kaamoksen pimeydessä ja kesän ikuisessa valossa. Kun maisemassa ei näy ihmisen kädenjälkiä, luonnonvoimat vievät suoraan paratiisin ja syntiinlankeemuksen tuntoihin.
Muraja muistuttaa pilke silmässä, että puheessa voi olla Lapin lisää. Mutta sitten hän vakavoituu:
– Jatkan siitä, mihin luonto lopettaa. Yritän tuoda esiin sitä, että Jumala, joka antaa luonnon antimet ja ankaruuden, on ennen kaikkea armahtava ja rakastava.
Jumalasta voi saarnata hymyillenkin
Saarnamiesten pitämät pyhärukoukset kuuluivat myös Leena Palojärven lapsuuteen. Rukoukset olivat tärkeä tapahtuma, joka kokosi kylän väen yhteen. Muistot ovat enimmäkseen lämpimiä. Uskonasiat olivat Leenan ja mummin yhteinen juttu.
Mutta mieleen on jäänyt myös ikäviä tilanteita. Kymmenvuotiaana Palojärvi kuuli ensimmäisen kerran elämässään roisia kiroilua, kun saarnamies luki Lars Levi Laestadiuksen saarnapostillaa.
– Silloin istuin silmät pyöreänä, mutta hyvin siitä on elvytty, Palojärvi sanoo.
Lestadiolaisuudesta välittyi Palojärvelle kuva tiukkana lakiuskontona, jonka alla elämä oli säännösteltyä ja kurinalaista. Lestadiolaisuuden vaikutuksesta monen enontekiöläisen mieleen on iskostunut jako ”oikeisiin Jumalan lapsiin” ja niihin, joista sanottiin vähätellen ”mikä lie kirkkouskovainen”.
– Mutta tänä päivänä jako ei ole enää niin jyrkkä, vaan ihmiset hyväksytään sellaisina kuin he ovat, Palojärvi sanoo.
Lestadiolaisuuden hiipuminen näkyy Palojärven mukaan sukupolvenvaihdoksena seurakunnan luottamuselimissä. Uudet ihmiset uskaltavat asettua ehdolle ja tulevat myös valituiksi, vaikka heillä ei ole herätysliiketaustaa.
Ilmapiirin muutosta kuvaa nuoren papin pitämä vaalisaarna, joka hämmästytti Palojärveä 1990-luvulla.
– Pappi saarnasi Jumalasta hymyssä suin.
”Kotona joikattiin selvin päin”
Asko Murajan työpäivä ei pääty toiseen kastetilaisuuteen. Iltapäivällä hän siunaa vielä haudan lepoon aktiivisen seurakuntalaisen, jonka kutsu taivaan kotiin tuli kaikille yllätyksenä.
Ala-asteen opettaja Anna-Reetta Niemelä on tullut serkkunsa hautajaisiin Kaaresuvannosta yhdessä vanhemman sisarensa Inkeri Ristin kanssa.
Sisaruksilla on äidin puolelta virallistetut saamelaiset juuret, ja myös heidän isänsä oli saamenkielinen. Saamelaisuus tarkoitti Niemelän lapsuudessa luonnon läheisyyttä, suvun suurta merkitystä, saamen kieltä, porotaloutta ja käsitöitä.
Ja musiikkia. Kotona laulettiin virsiä, Siionin lauluja, kansanlauluja ja iskelmiä. Laulut ovat seuranneet Anna-Reetta Niemelän mukana läpi elämän.
Vuonna 2006 hän voitti Kautokeinon kansainvälisen joikukilpailun tähän mennessä ainoana Suomessa asuvana saamelaisena.
– Lapsuuden perheessäni joikaaminen oli sallittua eikä sitä pidetty syntinä, hän sanoo.
Niemelä on kuitenkin kohdannut joikaamiseen kohdistuvaa paheksuntaa. Joikaamisen mainetta mustasivat aikoinaan siihen liittynyt alkoholinkäyttö ja joidenkin joikaajien käyttämät pahantahtoiset sanat.
Niemelän kotona joikattiin selvin päin. Hänelle joikaaminen on ennen muuta tunteiden tulkkausta, ja sanat ovat aina hyväntahtoisia. Niemelän mukaan joikaaminen on myös hyväksi osoittautunut saamelaisten vanhusten terapiamuoto.
– Uskon, että jokainen syvästi Jumalaan uskova saamelainen on joskus joikannut. Nyt joikaamista on tuotu kirkkoonkin, mutta minulla itselläni se ei menisi vielä.
Liikutukset hämmensivät lasta
Myös Anna-Reetta Niemelällä on lapsuusmuistoja maallikkosaarnaajista. Saarnoista jäi mieleen se, että Jumalaa piti pelätä.
– Aina niissä saarnoissa piti joutua helvettiin. Liikutustilanteet olivat myös aika hämmentäviä.
Sen sijaan Jeesuksen armon riittävyys ei lestadiolaisten saarnamiesten puheista välittynyt. Niemelä tietää, että Jeesus kuoli kaikkien syntien tähden, mutta silti ehtoolliselle menon kynnys on jäänyt korkeaksi.
Nykyään kirkossa opetetaan, että ehtoollinen on tarkoitettu jokaiselle kristitylle. Asian sisäistäminen tunnetasolla ei ole helppoa.
– Minun ikäpolveni mieleen on iskostettu, että ennen ehtoolliselle menoa pitää olla synnit anteeksi pyytänyt, ja sen jälkeen eletään uskovaisena. En ole kokenut olevani kelvollinen menemään, mutta varmasti se päivä tulee vielä.
Suojelumetsiin tarvitaan kämppäverkosto
Jos enontekiöläisten hengellisyys kantaa vuosikymmenten kerrostumia, Enontekiön seurakunnan väestökehitys näyttää karun yksinkertaiselta.
Vuoden aikana seurakuntaan kastetaan kymmenkunta uutta jäsentä, mutta hautaan siunataan noin 30 ihmistä. Suunnilleen yhtä moni muuttaa pois työn ja toimeentulon toivossa.
20 viime vuoden aikana valtio on vähentänyt Enontekiöstä satoja työpaikkoja muun muassa lakkauttamalla rajavartioasemia ja tullin toimintoja.
Tilalle ei ole kasvanut yritystoimintaa. Asko Murajan mukaan syynä on se, että yli 80 prosenttia Enontekiön maa-alasta on suojeltua. Luvassa ei ole kaivoksia, lomakyliä, hotelleja ja laskettelukeskuksia.
Kirkkoherran mukaan uudet matkailuyrittäjät törmäävät myös poroisäntien vastarintaan. Murajan ystävä, aivan kirkon naapurissa asuva tietoliikenneasentaja Seppo Alatörmänen on kuitenkin toista mieltä.
Kunnanvaltuutettuna tilannetta seurannut Alatörmänen näkee, että sukupolvenvaihdos tuo matkailuyritysten ja poroisäntien välille uutta neuvottelutilaa.
– Negatiivinen ajattelu ei johda mihinkään. Laaja, suojeltu luonto on voimavara, joka erottaa Enontekiön muusta maasta, jopa muusta Lapistakin.
Alatörmänen pitää luonto- ja elämysmatkailun kannalta välttämättömänä, että Enontekiön suojelumetsiin saadaan vihdoin toimiva kämppäverkosto ja rempallaan olevat polut, pitkospuut ja nuotiopaikat kunnostetaan.
Konfirmaatiojuhla on täynnä tulevaisuutta
”Herra, valtaa minut taas, uudestaan ja kokonaan. Anna tulesi puhdistaa, kaiken turhan saakoon se poistaa!”
Kaksitoista nuorta laulaa hieman arastellen hengellisen laulun kertosäettä. Neljä heistä on pukeutunut saamelaiseen kansallispukuun, johon on kiinnitetty ensimmäiset täysi-ikäiselle kuuluvat hopeat. Tytöillä on rintakoru, pojilla vyö ja hakaset.
Yleisön joukossa istuvat nuorten vanhemmat, isovanhemmat ja muu suku, kummit ja läheiset. Kaikkiaan kolmesataa ihmistä on kokoontunut pyhäpuvussa tai saamelaiseen kansallispukuun sonnustautuneena kuulemaan, kun nuoret sitoutuvat osoittamaan kirkon uskon elämässään.
Alttariseinällä ylösnoussut Kristus levittää kätensä Lapin maiseman ylle ja siunaa täällä asuvia ihmisiä.
Konfirmaatiojumalanpalvelus on enontekiöläisille yksi vuoden tärkeimmistä kirkkopyhistä. Se ei ole mikään ihme. Juhlapäivä on täynnä tulevaisuuden lupausta.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä