Joulukuun viimeiset päivät ovat vilkasta kirkosta eroamisen aikaa, sillä kun eroaa kuluvan vuoden puolella, välttyy maksamasta seuraavana vuonna kirkollisveroa.
Yksi evankelisluterilaisen kirkon jättävistä on Kai Sadinmaa, joka erotettiin elokuussa pappisvirasta. Hän kertoi päätöksestään Facebook-sivullaan.
Sadinmaa kertoo antaneensa itselleen pappeudesta erottamisen jälkeen aikaa pohtia kirkon jäsenyyttä. Hän on syvästi pettynyt kirkkoinstituutioon ja mahdollisuuksiin uudistaa sitä sisältäpäin.
”Nyt neljän kuukauden jälkeen olen tehnyt päätökseni. – – Kirkko voi uudistua ainoastaan silloin, kun se pakotetaan siihen ulkoapäin eli kun jäsenet eroavat ja rahat loppuvat”, Sadinmaa kirjoittaa.
Sadinmaa on viimeksi kuulunut Helsingin Munkkiniemen seurakuntaan, jonka jäsenyydestä hän nyt siis erosi. Sadinmaa käytti eroilmoituksensa tekemiseen Suomi.fi-sivustolla olevaa kaavaketta.
”Olisi epärehellistä, jos en eroasi”
Kotimaalle Sadinmaa sanoo, että pappisvirasta erottamisen jälkeen ajatus kirkon jäseneksi jäämisestä tuntui hankalalta, mutta hän ei halunnut tehdä eroamispäätöstä samassa tunnekuohussa. Ne olivat kaksi eri asiaa, vaikka liittyvät myös kiinteästi toisiinsa.
– En ole varsinaisesti iloinen eroamispäätöksestä. Enemmänkin surun puolelle menee. Koin kuitenkin, että olisi epärehellistä, jos en eroasi. Prosessin aikatauluun vaikutti osin myös se, että en halunnut vähistä tuloistani rahoittaa kirkkolaitosta ensi vuonna.
Sadinmaa erosi kirkosta ensimmäisen kerran 18-vuotiaana ja liittyi takaisin kun oli opiskellut teologiaa kaksi vuotta.
– Mitä kirkon jäsenyys merkitsee, sen huomaa vasta kun on eronnut siitä. Ehtoollinen on minulle tärkeä ja kaipaan sitä, mutta periaatteessa se ei nyt minulle kuulu. Olen uskovainen ihminen ja kaipaan myös yhteisöä. Tässä mielessä on vaikeita kysymyksiä edessä.
Sadinmaa innostuu puhumaan kirkosta eronneiden hengellisestä yhteisöstä.
– Jotain sellaista toivon, matalalla profiililla tosin. Olen joskus sanout, että olen niiden pappi, jotka ovat leirin ulkopuolella. Sellaiseen ulkopuolisten yhteisöön haluaisin kuulua, vaikka en itse suoraan papin rooliin kaipaakaan.
Sadinmaa kirjoittaa parhaillaan kirjaa aseistakieltäytyjä Arnt Pekurisesta.
– Alun perin kirjan piti keskittyä yksin Pekuriseen, mutta nyt siihen rinnalle on noussut oma tarinani ja erityisesti pappeudesta erottaminen.
Sadinmaa toivoo, että voisi jatkossa ansaita elantonsa kirjoittamisella.
Näin Kai Sadinmaa perustelee kirkosta eroamistaan
Facebookissa Kai Sadinmaa kirjoittaa:
”Minulle on hoettu vuosikaudet kuinka kirkkoa voi uudistaa vain sisältäpäin. Se ei ole totta, koska ongelmat ovat syöpyneet kirkon rakenteisiin ja käytäntöihin. Jos joku oikeasti pyrkii uudistamaan ja haastamaan aikansa eläneet rakenteet, hän löytää itsensä ulossuljettuna, demonisoituna, erotettuna.”
Sadinmaan mukaan kirkko voi uudistua ainoastaan silloin, kun se pakotetaan siihen ulkoapäin eli kun jäsenet eroavat ja rahat loppuvat.
Kirkko on Sadinmaan mielestä myös vielä liian rikas.
”Se mahdollistaa ajan peluun, pään työntämisen pensaaseen, konsulttivetoiset kehittämispäivät, turhanpäiväiset ja kalliit jäsentukikampanjat, loputtomat hankkeet ja projektit.
Kirkon keskeiset ongelmat liittyvät sen autoritaarisuuteen. Piispuus on yksi sen näkyvimpiä muotoja. Piispat seisovat peräkylän asemalla ja miettivät pitäisikö hypätä junaan, eivätkä tajua että viimeinen juna on mennyt aikapäiviä sitten. Kiskoja ei enää ole ja ratauoma pukkaa nokkosta. Sitten he itkevät, kun heitä ei enää arvosteta, ei kutsuta keskustelemaan Helsingin kirjamessuille tai muualle.
Piispat eivät halua ymmärtää, että emme elä enää patriarkaalisessa yhtenäiskulttuurissa, vaan yrittävät pitää kynsin hampain kiinni kirkon suuruuden ajoista ja nykyaikaan täysin sopimattomasta autoritaarishallinnollisesta kirkosta ja esivalta-piispuudesta.”
Sadinmaa näkee erottamisensa pappisvirasta osoituksena kovista toimista ja piispuuden sisäisestä heikkoudesta.
”Jos piispainstituutio olisi vahva, sen ei olisi tarvinnut lyödä kärpästä lekalla. Erottaminen oli myös osoitus piispallisen vallan valikoivuudesta ja mielivaltaisuudesta. Syntipukki piti uhrata, jotta piispa ja instituutio pelastuisi.
Tuomiokapitulin jäsenet eivät ymmärtäneet, että he ampuivat samalla itseään jalkaan ja rapauttivat jo murtunutta piispallista/kirkollista arvovaltaa ja uskottavuutta. Samalla erottamiseni oli varoitus muille papeille. Kuka tahansa voi tulla erotetuksi jos ei pysy ruodussa ja varsinkin jos sortuu arvostelemaan piispaa.”
Sadinmaa pitää puheita tunnustuksessa pysymisestä erottamisensa yhteydessä savuverhona.
”Yksikään pappi ei pysy tunnustuksessa. Se on mahdottomuus. Tunnustuksessa pysymisen vaatimuksessa on kyse alistumisen rituaalista jonka todellinen sisältö on tämä: Piispat ovat oikeassa vaikka ovat väärässä.
Tämä autoritaarinen ’oppi’ on pappeuden edellytys ja kirkon kivijalka. Autoritaarinen kirkko keskittyy valtaan ja sen varmisteluun, valheellisuus ja tekopyhyys ovat sen normi ja totuudellisuus häiriköintiä. Siksi kirkolla ei ole Henkeä, ei voimaa.”
Sadinmaa kirjoittaa, että totuudellisuuden ja Hengen kadottanut kirkko ei pysty vastaamaan ihmisten hengellisyyden nälkään, minkä vuoksi se yrittää lunastaa asemansa palveluntuottajana ja kolmannen sektorin talkoolaisena.
”Autoritaarisen kirkon on pakko tuhoutua, evankeliumin, maailman ja ihmisen tähden. Vain marginaalissa ja köyhänä, kun kirkko on ei-mitään, se voi löytää todellisen identiteettinsä, Hengen ja voiman, ja olla kirvelevänä suolana materialistisen kilpailuyhteiskunnan iholla, luoda tilan ja suvannon, joka vetää ihmisiä puoleensa. Nyt se tukehtuu omaan ummehtuneisuuteensa ja keskittyy valtapeleihinsä ja (menetetyn) asemansa varjeluun”, Sadinmaa päättää Facebook-kirjoituksensa.
Lue myös:
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Ilmoita asiavirheestä