Kirkossa varastetaan työnantajalta useammin aikaa kuin rahaa, kirjoitti Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja Kaisa Raittila eilen torstaina ilmestyneessä Kotimaan kolumnissaan. Aiheesta on virinnyt sosiaalisessa mediassa vilkas keskustelu.
Voit lukea kolumnin täältä.
– On surullista, että tästä ovat loukkaantuneet juuri ne ahkerat ja tunnolliset työntekijät, joita kommentti ei lainkaan koske. Etenkin pienten, köyhien seurakuntien ylityöllistetyillä työntekijöillä on oikeus loukkaantua sanoistani. Näkökulmani on helsinkiläinen, koska tämän ympäristön tunnen, Raittila sanoo.
Hänen mukaansa ne, joiden soisi olevan kalikan heittolinjalla, eivät siinä ole. He tuskin koskaan lukevat puheena olevaa kolumnia tai vastaavia ajatuksia muualtakaan.
Raittila painottaa, että kolumnin kärki osoitti luottamushenkilöihin, joita hän itsekin edustaa.
– Työntekijät eivät voi mitään sille, miten raha talousarviossa jaetaan tai että työntekijöitä on paljon. Haluan siis herätellä meitä luottamushenkilöitä pohtimaan rahankäytön rajoja ja sitä, kuinka isoa työntekijäjoukkoa meillä on varaa ylläpitää.
Kysymyksiä on herättänyt myös kolumnin virke, jossa sanotaan, että kirkon työntekijäkunta on paisunut viime vuosikymmeninä suhteettomasti. Suoraan työntekijämäärätilastoja ja jäsenmäärätilastoja katsoessa se ei näyttäisi pitävän paikkaansa. Raittila kertoo tarkoittaneensa nimenomaan työntekijämäärän suhteellista lisääntymistä, esimerkiksi pappien määrää suhteessa heidän toimittamiensa kirkollisten toimitusten määrään.
Raittilan mukaan tilastot näyttävät esimerkiksi, että samaan aikaan kun kirkollisten toimitusten määrä on laskenut, seurakunnissa on pappeja suhteessa seurakuntalaisten määrään enemmän kuin aiemmin. Asia korostuu pääkaupunkiseudulla, jossa kirkosta eroaminen on ollut erityisen runsasta samoin kuin kasteiden ja kirkollisten vihkimisten määrän lasku.
– Suositut toimituspapit ovat täystyöllistettyjä, mutta toiset tekevät tätä papin perustyötä varsin vähän.
Ongelmana individualistinen työote: työntekijä päättää itse, mitä tekee
Raittilan mukaan kirkon työyhteisöissä ongelmana on usein varsinkin hengellisen työntekijöiden individualistinen työote. Kirkossa tehdään kyllä paljon ja antaumuksella mutta ei välttämättä sitä, mitä työnjohto pyytää tai toivoo.
Aikavarkautta on siis Raittilan mukaan myös se, että työntekijä päättää itse, mitä tekee. Hän saattaa innostua monista asioista ja uuvuttaa itsensä, ja tehtävä, jota varten hänet on palkattu, voi jäädä vähemmälle.
– Työn pakoilu on seurakunnissa harvinaisempaa, mutta olen minä sitäkin omin silmin todistanut. Jotkut rajaavat oman aikansa niin tarkkaan, että heidän töitään valuu jatkuvasti muille. Sekä alaistaidoissa että johtamistaidoissa olisi seurakunnissa paljon kehittämistä.
Raittila kyselee, onko seurakunnissa totuttu ylipäätään ottamaan vastaan kriittistä palautetta. Hän arvioi, että monessa seurakunnassa on työkulttuuri, jossa joko kiitetään tai ollaan hiljaa ja lakaistaan ongelmia maton alle. Johtaja ei käytä hänelle annettua valtaa kriittisten huomioiden esiin nostamiseen, jolloin työn kehittäminen jää vähälle ja asioita tehdään niin kuin aina ennenkin.
”Seurakuntiin on pesiytynyt hyvinä vuosina hitaan tempon työtapoja”
Raittila kyseenalaistaa myös kirkon työkulttuurin, jossa on totuttu suunnittelemaan asioita pitkään ja järjestämään paljon kokouksia. Kun esimies valmistelee kokouksen huonosti, myös hän varastaa aikaa.
Raittila kertoo selvityksestä, joka tehtiin Helsingin seurakuntayhtymässä toimintakulttuurin muutosprosessin pohjaksi. Kävi ilmi, että erään seurakunnan kahdella nuorisotyöntekijällä kului työajasta neljä päivää suunnitteluun ja kokouksiin. Nuorten kanssa he olivat yhtenä päivänä viikossa.
– Tämä on tietenkin ääriesimerkki. Mutta tehtävään, johon työntekijät oli palkattu, heillä jäi työajasta vain murto-osa.
Raittila arvioi, että seurakuntiin on hyvien vuosien aikana pesiytynyt väljää rahankäyttöä ja hitaan tempon työtapoja.
– Nyt meidän luottamushenkilöiden on linjattava selkeästi, mihin työaikaa ja rahaa seurakunnissa käytetään ja missä menevät rajat. Meidän on lakattava tekemästä nappikauppaa ja otettava kokonaisvaltainen vastuu yhteisen rahan käytöstä.
Tulevissa seurakuntavaaleissa Kaisa Raittila toivoo ehdolle erityisesti ihmisiä, joilla on työelämän tai järjestötoiminnan kautta monipuolista kokemusta henkilöstöhallinnosta, juridiikasta ja talousasioista.
– Olennaista ei ole vain seurakuntaelämän tuntemus. Tarvitsemme seurakuntien hallintoon työelämässä meritoituneita oman alansa asiantuntijoita.
Seurakuntatyössä tarvitaan rohkeita tavoitteita
Raittilan mukaan seurakuntien yhteiset rahat pitäisi käyttää mahdollisimman vaikuttavasti. Seurakunnan toimintasuunnitelmat ovat usein listauksia siitä, mitä järjestetään ja milloin. Selkeä työn tavoitteiden määrittely puuttuu tai tyydytään kovin vaatimattomiin tavoitteisiin.
– Rohkeita ja vaikeasti saavutettavia tavoitteita ei ehkä uskalleta asettaa, koska on niin ikävä epäonnistua. Mutta ainahan voi asettaa myös välitavoitteita. Ihmissuhdetyö on raskasta, joten onnistumisen kokemukset ovat tärkeä voiman lähde.
Työn vaikuttavuutta voi Raittilan mukaan lisätä esimerkiksi siten, että työntekijä alkaa hahmottaa itsensä ennen kaikkea työn organisoijana. Hän ei siis käytä seurakuntalaisten pienen ydinpiirin kanssa valtaosaa työajastaan, vaan haastaa ja innostaa nuo aktiiviset seurakuntalaiset osaksi jotakin, joka tavoittaa suurempia joukkoja.
Yhteinen pöytä -hanke on esimerkki tällaisesta toiminnasta. Siinä seurakunta verkostoituu kaupungin ja alueen järjestöjen kanssa ja haastaa omat vapaaehtoisensa mukaan hävikkiruuan keräämiseen ja jakamiseen edelleen tarvitseville.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös:
Kolumni: Kirkossa varastetaan työnantajalta useammin aikaa kuin rahaa
Kirkon toimintaan osallistuvien määrä romahti 20 vuodessa – ”Ei kaupunkien vaan koko kirkon ongelma”
Malmin seurakunnassa rajuja uudistuksia: Hierarkiat alas
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.