Työikäiset aikuiset ovat seurakuntaelämän kannalta vaikeasti tavoitettavia. He saattavat vilahtaa häissä tai hautajaisissa ja kuulumisina on työkiireitä, perheiloja tai sydänsuruja. Suhde seurakuntaan etääntyy tai jopa katkeaa.
Vuosien ajan yhtenä keinona heidän tavoittamisekseen on tarjottu katekumenaattia.
Se on toiminut ainakin Kempeleessä, kertoo kappalainen Vesä Äärelä. Hän on vetänyt liki kymmenen kertaa kirkkovuoden kestävän katekumenaatin, ensin Oulunsalon, sitten Kempeleen seurakunnassa. Äärelä oli yksi puhujista, jotka esittelivät katekumenaattitoimintaa maaliskuun lopulla Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivillä Oulussa.
Katekumenaatissa ihmiset esittävät omia hengellisiä kysymyksiään, joita pohditaan ryhmän kanssa. Oikeastaan niitä märehditään, Äärelä tarkentaa. Märehtiminen on käytännössä sitä, että yksi ihminen kertoo näkemyksensä asiaan ja muut kuuntelevat. Joku saattaa esittää tarkentavan kysymyksen, mutta hänen tehtävänään ei ole kritisoida. Sen jälkeen on seuraavan keskustelijan vuoro kertoa, miten itse asian näkee.
– Lähtökohtana on se, että asioita voidaan tarkastella useasta näkökulmasta.
”Tulkinta on liian vahva sana kunnioittavaan keskusteluun”
Näkökulma on sana, mitä Äärelä käyttää mielellään. Uskonasioista puhuttaessa puhutaan usein tulkinnoista. Äärelän mukaan tulkinta on liian vahva sana kunnioittavaan keskusteluun.
– Aina nousee esiin kysymys, mikä on oikea tulkinta. Ennemmin kysyisin, mistä näkökulmasta tätä asiaa voidaan katsoa. Kun kuuntelee toisen kertomuksia, mielipiteitä ja ajatuksia, voi tulla havahtuminen: en ole asiaa tuosta näkökulmasta ajatellutkaan.
Äärelän mukaan perusajatuksena on, että ihminen saa käyttää omia sanojaan kuvatakseen omia ajatuksiaan.
– Se vapauttaa ihmistä. Jonkun mielestä toisen sanomat asiat voivat olla vaikka kuinka harhaoppisia, mutta se ei ole vaarallista.
Osallistujien ikähaarukka on 20 vuotiaista 80 vuotiaisiin
Kuulostaa vaivattomalta, mutta sitä se ei Äärelän mukaan ole. Ryhmän alkutaival saattaa olla nihkeä ja puolikin vuotta asiat saattavat junnata, kunnes tapahtuu jotakin, mitä Ääreläkään ei osaa selittää. Hän sanoo moniselitteisesti, että ”sitten asioita alkaa tapahtua”.
Kempeleessä katekumenaattiryhmä on kokoontunut kerran kahdessa tai kolmessa viikossa. Äärelä kertoo ryhmiensä osallistujien olleen noin 20–80-vuotiaita ja erilaisista elämäntilanteista. Mukana on seurakunnassa toimineita ja paikkakunnalle vasta muuttaneita.
Yhteistä heille on se, että jokainen on halunnut ottaa selvää hengellisistä kysymyksistä. Äärelä luonnehtii heitä etsijöiksi. Siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin.
– On kaikennäköisiä etsijöitä. On niitä, jotka tulevat ja ilmoittavat, etteivät usko mihinkään ja silti haluavat tulla. Ihan toisessa laidassa on ihmisiä, jotka ajattelevat, että heillä on vastaukset valmiina.
Paikalle voi tulla ihmisiä, joilla on elämässään kriisi, johon hengellinen työntekijä ei voi tarjota apua. Tällaisessa tilanteessa ryhmänvetäjän on Äärelän mukaan ohjattava ihminen ammattiauttajan puoleen.
Vetäjän työnä ei ole käännyttää vaan kertoa, miten kirkossa on ajateltu
Moni tulee katekumenaattiin selvittämään, mikä on kirkon kanta erilaisiin hengellisiin kysymyksiin.
– Vetäjä voi silloin sanoa, että perinteisesti kirkossa on ajateltu näistä asioista näin ja noin. Tämä näkökulma tuodaan lempeästi samaan koriin muiden ajatusten kanssa, niin etteivät ihmiset tulkitse ajatelleensa tai toimineensa väärin.
Tässä on eräs kohta, johon Äärelä palaa puheissaan. Osallistujille ei saisi tulla sellaista kokemusta, että heidän mielipiteensä ovat noloja tai sopimattomia. Hyväksyntä näkyy siinä, että yhteishenki alkaa hioutua, jolloin ryhmä on luontevampaa viedä esimerkiksi messuun.
Se on yksi Kempeleen katekumenaattiryhmän tavoitteista: mennä porukalla jumalanpalvelukseen. Kun paikalla on joku tuttu, on kirkon penkkiin mukavampi istua.
– Toivoisin, että katekumenaatti nähtäisiin seurakuntatyössä niin, ettei tämä ole viidessä vuodessa tehtävä kertarutistus vaan osa seurakunnan muita töitä. Sen vaikutukset eivät jää vain ryhmäläisiin, vaan heillä on omat kontaktinsa, joille he puhuvat seurakunnasta ja kirkosta ja kertovat, miten heidät on siellä kohdattu.
Kirkollisessa keskustelussa mennään liikaa oppi edellä
Äärelän mukaan vetäjälle on tärkeintä, että hän on aiheesta kiinnostunut, eikä niinkään se, että takana on pitkä historia teologian opinnoissa.
Hän toteaakin, että välillä kirkollisessa keskustelussa mennään liikaa oppi edellä.
– Olen aina sanonut Alister McGrathia lainaten, että teologiakin on vain yritys ymmärtää käsittämätöntä. Monesti unohdamme, että teologia ja formuloinnit eivät ole viimeisiä sanoja vaan yritystä.
Samaan hengenvetoon Äärelä toteaa, ettei odota ryhmäläisiltään näyttävää uskonratkaisua vaan pyrkii luomaan luottamuksellisen keskusteluympäristön.
– Kukin löytää sen, mitä löytää. Kyllä tässä tuodaan kirkon yhteinen usko esille, mutta ei siinä tarvitse olla sellaisena evankelistana, että nyt tästä saadaan käännynnäisiä. Se tuntuu vieraalta. Jumalahan tekee ne asiat.
Kuva: Jaani Föhr. Katekumenaattia käsiteltiin kanavatyöskentelyssä Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivillä Oulussa maaliskuun loppupuolella.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.
***
Ilmoita asiavirheestä