Pian luomisensa jälkeen ihminen tuli Jumalan luokse ja kiitti tätä kaikesta mitä ympärillään näki.
– Haluaisin kuitenkin ystävystyä paremmin jonkun eläimen kanssa. Mutta ne pelkäävät minua, sillä metsästän niitä.
– Hyvä on, sanoi Jumala, saat kesyttää eläimistä itsellesi ystävän.
Ja niin ihminen alkoi kesyttää itselleen koiraa. Hän aloitti ketusta, mutta kettu ei ollut kovin halukas ihmisen kaveriksi. Se halusi mieluummin kulkea vapaana.
Ihminen oikein suuttui kettuun ja nappasi sitä hännästä ja uhkaili ja kiristi eläinparkaa ryhtymään kiltiksi ja kesyksi. Lopulta ketun oli pakko luvata.
Heti, kun ihminen päästi ketusta irti, se luikki pakoon. Mutta ihminen oli puristanut sitä niin lujaa hännänpäästä, että siihen jäi valkoinen jälki.
Niinpä ketusta ei tullut ihmisen parasta ystävää, vaan koirasta, joka polveutuu sudesta. Mutta se on jo toinen tarina.
Kettua (Vulpes vulpes) kutsutaan turkin värin vuoksi myös punaketuksi. Se on maapallon laajimmalle levinnyt maalla liikkuva petoeläin.
Suomessa kettuja on noin 100 000. Vuosittain niistä metsästetään noin 40 prosenttia. Hyvinä ravintovuosina ketulla voi olla jopa 10 poikasta, huonona 2–3.
Kettu on harvinaisen sopeutuvainen ja kaikkiruokainen. Tärkein ravinto ovat pikkujyrsijät ja jäniseläimet. Mutta myös maassa pesivät linnut munineen ja poikasineen kelpaavat sille. Ravut, kalat, sammakot ja hyönteisetkin kuuluvat ketun ruokalistalle kuten metsien marjat, varsinkin mustikka. Viljapelloilla etenkin kaura on ketun mieleen.
Kettu Repolainen on kansaperinteen suosikkihahmoja. Kettuun liitetään viekkaus ja luihuus. ”Kulkea ketunhäntä kainalossa” tarkoittaa, että on vilunkia mielessä.
Valkoisen hännänpään vilahdus auttaa tunnistamaan pakoon loikkaavan ketun. Kiitos siitäkin silmänräpäyksestä!
Juttu on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä