Jos jonkun haluat, niin ota minut, Jumala, ja säästä poikani! Olen valmis lähtemään, kunhan pojat jäävät henkiin.
Tämä ajatus pyöri lääketokkuraisen Heikki Arikan päässä alkuvuodesta 2022 namibialaisessa sairaalassa.
– En tiedä, oliko se rukous vai sisäinen huuto. Ainakin se oli voimakas hengellinen kokemus, pyyntöä ja raivoa yhtä aikaa.
Arikka oli ollut kahden poikansa kanssa rajussa kolarissa, jossa auto suistui tieltä ja kieri kymmeniä metrejä ympäri. Matkustajien päät iskeytyivät lasin läpi.
Valokuvat tuhoutuneesta autosta ja runnellusta, verisestä miehestä ambulanssissa ja Windhoekin sairaalassa kertovat, että hengenlähtö oli lähellä.
Pojat olivat teho-osastolla kolme päivää, eikä isä saanut heihin yhteyttä. Hän kuuli vanhemman pojan sydämen pysähtyneen ja jätti jo henkitoreissaan mielessään omia jäähyväisiään.
Ambulanssilentokone toi kolmikon kotimaahan. Poikien kuntouttaminen kesti kuukausia. Kovimmat tällit sai kuitenkin isä, jonka jalkojen luut ja hermoradat pirstoutuivat pahasti.
– Suomessa ensimmäinen lääkäri sanoi, että oikea jalkani on amputoituva. Kyllä siinä itku tuli.
Pahinta oli katkenneen sääriluun tuottama jatkuva, järkyttävä hermosärky jaloissa ja säteilevä kokovartalokipu sekä näihin päiviin jatkunut leikkauskierre.
LÄNSI-SUOMEN DIAKONIALAITOKSEN säätiön ja Diakon Oy:n toimitusjohtajana työskentelevä pappi Heikki Arikka oli useita kuukausia pyörätuolissa. Hän ei päässyt ilman vaimonsa apua vessaan tai suihkuun eikä kyennyt kumartumaan tai istumaan.
– Lauran kanssa todettiin, että tämä on vanhuussimulaattori. Tunsin itseni vanhaksi ja kipeäksi. Avuttomuuteni kävi itsetunnon ja minäkuvan päälle.
Pahinta oli katkenneen sääriluun tuottama jatkuva, järkyttävä hermosärky jaloissa ja säteilevä kokovartalokipu sekä näihin päiviin jatkunut leikkauskierre.
Kun tapasimme Suomi-Areenalla Porissa kesällä 2023, Arikka tunnusti kyynel silmässä miettineensä onnettomuuden jälkeisenä kesänä päiviensä päättämistä.
Hän on moderni mies, joka kykenee puhumaan avoimesti ja suoraan silmiin katsoen tuntemuksistaan, mutta edellinen oli silti paljon sanottu jämäkältä ja sitkeältä reservin kapteenilta ja rauhanturvaajalta, joka ei tapaa turhaan valittaa vaivojaan.
– Toivoin pahimmilla hetkillä vain pääseväni lepoon. Sanat eivät riitä kertomaan, millaista oli päivittäinen ja kokoaikainen kipuhelvetti. Se on kuin pesäpallomailalla hakattaisiin.
Pyörätuolista päästyään Arikka kykeni köpöttelemään kahdella, sitten yhdellä kepillä. Useiden leikkausten jälkeen kävely onnistuu jo ilmankin. Leikkausta seuraa aina kuntoutus ja kävelemään opettelu, ja sitten sama sykli alusta.
– On tämä ollut henkisesti aikamoinen matka. Ensin jännitin, säästyvätkö lapseni ja pystyvätkö he elämään normaalia elämää. Sen jälkeen yritin selvitä itse hengissä ja kuntoutua.
Onneksi leikkaukset ovat onnistuneet ja vieneet eteenpäin.
– Tulevaisuus näyttää tällä hetkellä valoisammalta.
ONNETTOMUUDEN JÄLKEEN Heikki Arikka muutti pappisvaimonsa, Erätauko-säätiön toimitusjohtajan Laura Arikan kanssa paritalosta hissilliseen kerrostaloon Turun keskustassa.
Aurajoen rannalla sijaitseva, Turun tuomiokirkkoa vastapäätä oleva avara huoneisto on ikkunasta avautuvine näkymineen tavattoman kaunis, mutta tärkeintä on helppo liikkuvuus ja kätevä sijainti.
Kodista on tullut pariskunnalle entistäkin tärkeämpi tukikohta. Toipilaan liikkuminen on vielä raskasta ja rajattua, joten hänelle on yksinkertaisempaa kutsua ystäviä kotiin kuin lähteä kylään.
Toimitusjohtajana työskentelevän Arikan on suunniteltava tarkoin jokaisen työpäivänsä siirtymiset.
– Teen etukäteen karttaharjoituksia siitä, miten liikun ja mihin jätän auton. Koetan minimoida jalkojen rasittamisen ja siitä seuraavan kivun.
Kunto ja liikuntarajoitteet ovat pakottaneet luopumaan monista itselle tärkeistä asioista, mutta Arikka ei halua antaa vaivojen määritellä koko omaa olemistaan. Elämässä on paljon muutakin kuin kipu.
KIINNOSTAVA JA haastava diakoniatyö antaa hermosäryn rinnalle muuta ajateltavaa. Nopealiikkeisenä ja tarmokkaana tunnettu Arikka sanoo olleensa aina hyvin tavoitteellinen työssään.
Ennen nykyistä tehtäväänsä hän työskenteli helsinkiläisen Malmin seurakunnan kirkkoherrana ja sitä ennen Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymässä keskusrekisterin johtajana ja kasvatustyöstä vastaavana teologina.
Malmilla hän teki ennakkoluulottomia kokeiluja. Seurakunta pestasi muun muassa hautausmaapapin ja useita projektipappeja, jotka tapasivat ihmisiä lähiöiden ostoskeskuksissa ja kohtaamispaikoissa.
Läheskään kaikki kirkkoherrat ja seurakuntien työntekijät eivät ole Arikan mukaan valmiita organisaation ja työnkuvan ketteriin muutoksiin tai vaikkapa kohtaamaan sitä haastetta, että uushenkinen etsintä kanavoituu usein kirkon ulkopuolelle.
Tästä jäykkyydestä johtuen hengellinen kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa kirkossa, jossa johtajien on vaikea viedä läpi muutoksia.
– Totta kai muutoksiin liittyy isoja tunteita, pettymyksiä, kipuja ja ahdistuksiakin, mutta johtajan on pidettävä joukko liikkeessä ja tuotava organisaatioon uusia näkemyksiä ja rytmejä.
Me lyömme päätämme seinään törmätessämme todellisuuteen, jossa oma organisaatio ei olekaan yhteiskunnan muutosagentti.
TEOLOGIAA OPISKELLESSAAN Heikki Arikka luki Martin Luther Kingin ja Dietrich Bonhoefferin teoksia ja innostui maailman muuttamisen eetoksesta.
Aloittaessaan kirkon työssä hän ajatteli vielä idealistisesti, että kirkko on uudistusvoima, joka pyrkii instituutiona itsekin uudistumaan kaiken aikaa. Myöhemmin hän oivalsi, että kirkon olemus onkin säilyttävä ja ylläpitävä. Tämä tuottaa monissa muutoshenkisissä työntekijöissä turhautumista ja ristiriitoja.
– Me lyömme päätämme seinään törmätessämme todellisuuteen, jossa oma organisaatio ei olekaan yhteiskunnan muutosagentti.
Voidakseen kehittää osaltaan kirkollista työkulttuuria Arikka opetteli seurakuntasysteemin ja alkoi toimia sen pelisäännöillä.
– Malmille mennessäni ajattelin jo puolisarkastisesti, että kirkkoherrat ovat teflonjohtajia, jotka suhtautuvat työhönsä virkamiesmäisesti. Aika vähän olin tavannut kirkkoherroja, jotka panevat työssä kroppansa peliin.
Hän päätti laittaa itsensä täysillä likoon. Ellei kirkon rakenteita voisikaan muuttaa, reippaalla tekemisellä saisi kuitenkin aikaan muutoksia.
Seurakunnassa pelätään liikaa virheitä.
– Se halvaannuttaa ja hidastaa työtä ja tekee siitä byrokraattista. Siksi aikaansaaminen on vähäistä, vaikka hedelmistään puu tunnetaan.
YHDEN HERÄTYKSEN työotteen muutostarpeeseen antoi Jakomäen lähiössä tapahtunut nuoren itsemurha, joka järkytti alueen ihmisiä.
Malmin seurakunta järjesti hartauksia ja työntekijät päivystivät useita päiviä sisällä kirkossa. Samaan aikaan monet alueen alkuasukkaat istuivat ulkosalla, ostarilla ja metsässä.
– Menin juttelemaan kaljarinkeihin, ja ihmiset innostuivat keskustelemaan. He halusivat kertoa elämästään. Minulle tuli ajatus, että näinhän pappien pitäisi olla läsnä – ihmisten arjen keskellä.
Arikka koetti kääntää päälaelleen asetelman, jonka mukaan ihmisten pitää tulla kirkon työntekijöiden luo. Hän ajeli polkupyörällä kuunnellen U2:n laulua Love Comes to Town ja sai idean. Kappale kertoo Martin Luther Kingistä, joka halusi elää kansansa keskellä.
– Minusta on romanttinen ajatus, että kirkon edustajat olisivat juuri siellä. Ihmisten keskellä, ei kirkkorakennuksissa, jonne monen on vaikea tulla. Siksi seurakunnallinen toiminta tavoittaa hävettävän vähän ihmisiä.
Kirkkoherrana Arikka piti teologisena johtotähtenään paavalilaista työnäkyä: On pidettävä huolta nykyisistä seurakuntalaisista, mutta ensisijaisena tavoitteena on tavoittaa – kaikkien mahdollisten kanavien kautta – niitä, joita ei ole vielä tavoitettu.
– Tarvitsemme kirkossa kiireesti uusia rohkeita kokeiluja niin kauan kuin emme tiedä, mikä toimii. Ja kaikissa toimintamuodoissa rima on asetettava korkeammalle.
Muutosvastarinta on kuitenkin kovaa. Jos ongelmia ottaa esiin, kritisoi toimintamalleja tai ehdottaa asioiden tekemistä toisin, se koetaan helposti henkilöön käyväksi arvosteluksi.
– Minutkin koettiin kirkkoherrana usein kovaksi arvostelijaksi, vaikka tavoitteenani oli vain vilpittömästi pyrkiä parempiin lopputuloksiin.
KIRKOLLISIA VISIOITAAN Heikki Arikka pyrki toteuttamaan vuonna 2020 Turun hiippakunnan piispanvaalissa, jossa Mari Leppänen valittiin virkaan. Pian vaalien jälkeen hänet kutsuttiin diakoniajohtajaksi säätiöön, jonka keskuspaikka on Porissa.
Arikka on kiitollinen seurakuntavuosistaan.
– Kirkko on hyvä ja mielenkiintoinen työnantaja, mainettaan parempi, jos käytämme aktiivisesti niitä mahdollisuuksia, mitä se tarjoaa.
Toimitusjohtajan budjetti ja työntekijöiden määrä on moninkertainen verrattuna Malmiin, joka on Helsingin suurin ja Suomen toiseksi suurin seurakunta. Niinpä Arikan toimintamahdollisuudet ovat nyt entistä laajemmat.
Diakoniassa tartutaan ajan ilmiöihin ja haasteisiin. Länsi-Suomen Diakonialaitoksen Oma maa -hanke on Arikkaa innostava esimerkki tästä. Sen avulla moni ukrainalainen naisopiskelija on työllistynyt puutarha-alalle.
– Muutaman sadan kilometrin päässä käydään sotaa, ja Suomessa on nyt sotaleskiä. Jos me suomalaiset olisimme Ukrainassa hakemassa turvaa, millaista apua me haluaisimme?
Yhteiskunnallisista ja globaaleista kysymyksistä kiinnostunut Arikka on toiminut pappina kirkon ulkosuomalaistyössä ja sotilaspappina Afganistanissa ja Libanonissa. Näiden silmiä avaavien kokemusten jälkeen hän näkee entistä kirkkaammin kirkon ja kristinuskon kulttuurisen merkityksen.
Uskonnolla on valtava merkitys arvoihin ja ihmiskuvaan. Harvainvalta ja epätasa-arvo eivät rakenna hyvinvointia. Silti suomalaiset ovat vinhaa vauhtia luopumassa kulttuuriamme ja hyvinvointiamme kantaneesta arvopohjasta, kristinuskosta.
Maailmaa paljon nähnyt Arikka arvioi, että Suomessa on tuudittauduttu hyvinvointiin.
– Suomi on sekularisaation ja individualismin aallonharjalla, jo matkalla alaspäin, kohti katoa ja kriisiä. Ehkä voimallisesti sanottu, mutta uskon kyllä itse näin. Hedonistisesti ihmiset ovat kiinnostuneita lähinnä omista asioistaan, eivät yhteisön parhaasta.
PALATAAN ISOISTA visioista yksilötasolle. Miten Heikki Arikka on toipilasaikanaan muuttunut?
– Vaikka onnettomuus muutti elämäni, niin haluan vielä touhuta kaikenlaista, kokea ja nähdä. Kaiken jälkeen olen entistäkin motivoituneempi tekemään yhteiskuntaamme tukevaa työtä.
Terveyshuolistaan huolimatta Arikka sanoo elävänsä nyt elämänsä onnellisinta ja tasapainoisinta arkea. Hän saa iloa esimerkiksi seuratessaan jälkikasvunsa etenemistä elämässä.
– Elämä on hyvää, olen tyytyväinen monesta asiasta.
Suhde Jumalaan ei ole muuttunut olennaisilta osiltaan.
– Kivun kanssa eläminen tuo tietysti oman prisman tai linssin, jonka läpi katselen kaikkea, mutta en ole halunnut hengellistää vastoinkäymisiäni.
Arikka on päättänyt, ettei katkeroidu kivuistaan. Hän ei voi mitään tapahtuneelle.
– Se on harmittanut uskomattoman paljon, mutta nyt on keskityttävä niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa. Siihen, miten elän ja olen perheeni kanssa sekä mielenkiintoiseen työhöni.
***
Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!
Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.
Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.
Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.
Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!
Ilmoita asiavirheestä