Elämäkertojen ystävillä on aihetta myönteiseen hämmennykseen. Emerituspiispa Eero Huovinen ja hänen veljensä, oikeustieteen tohtori Sakari Huovinen ovat tahoillaan kirjoittaneet kirjat vanhemmistaan, Lauri ja Aili Huovisesta.
Kirjat ilmestyivät viikon välein, mikä ilmeisesti oli veljellistä kilpailua siitä, kumpi ehtii ensin. (Sakari ehti.)
Lukijan odotuksia lisää se, että isoveli-teologi-Eero (s. 1944) on kirjoittanut kirjan hammaslääkäriäidistään ja pikkuveli-maallikko-Sakari (s. 1951) teologi-isästään. Kirjojen nimet ovat Äitiä ikävä ja Isän kädestä – Lauri Huovisen ensimmäinen elämä.
Kirjojen kansissa on käytetty samaa valokuvaa. Kannet tosin synnyttävät tyystin erilaisen tunnelman. Eero Huovisen kirjassa pääosassa on äiti, jota on mustavalkoisessa kuvassa korostettu värin avulla. Tunnelma on valoisa ja iloinen.
Sakari Huovisen kirjan kannessa pääosassa on isä, mutta kuva on ikään kuin kätketty tomun ja tuhkan alle. Vaikutelma on synkkä ja uhkaavakin. Myös kirjan nimi herättää mielleyhtymän ankaruudesta ja väkivallasta.
Kansien tunnelmille on katetta. Isä näyttäytyy kummassakin kirjassa ristiriitaisena, ankarana ja etäisenä hahmona. Äiti puolestaan on välitön, valoisa ja ymmärtäväinen.
***
Julkisuudessa on jo ollut lukuisia haastatteluja Eero Huovisesta ja hänen kirjastaan. Sakari Huovisen kirja on jäänyt sivummalle, ja syykin on selvä. Suuri yleisö tietää, kuka Eero Huovinen on; hänet tiedetään oivaksi sanankäyttäjäksi ja hänen kirjansa nimi tihkuu tunnetta.
Sen sijaan Sakari Huovinen ei ole julkkis, eikä suuri yleisö taida tietää sitäkään, kuka oli Lauri Huovinen.
Kummassakin kirjassa keskitytään erityisesti ajanjaksoon (noin 1940–1954), jona Lauri Huovinen on ensisijaisesti teologian opiskelija ja sitten Evankeliumiyhdistyksen matkasaarnaaja. Aili ja Lauri alkavat seurustella, avioituvat ja saavat lapsia. Yhteinen elämä on alussa.
Myöhemmin Aili-vaimon kuoltua 1954 Lauri Huovisesta tulee ensin Helsingin Malmin kirkkoherra, sitten Herttoniemen kirkkoherra ja lopuksi tuomiorovasti Turkuun sekä yliopistomies. Hän kuoli vuonna 1994 – tismalleen samana päivänä kuin Aili 40 vuotta aikaisemmin.
***
Lukijalla on kirjojen äärellä syytä myös innostukseen. Samasta pappisperheestä tarjotaan kaksi erilaista tarinaa.
Innostusta tosin seuraa pieni pettymys, sillä kumpikin kirja puhuu samoista asioista ja käyttää samoja lainauksia. Ne sekä täydentävät toisiaan että puhuvat asiatasolla toistensa päälle. Niiden näkökulma ja kirjoittamistapa tosin ovat onneksi kovin erilaiset.
Eero Huovinen kirjoittaa persoonallisesti, tunnetta tihkuen ja samalla omaa teologista näkemystään viisaasti viljellen. Sakari Huovinen kirjoittaa ulkokohtaisemmin, elämäkertamaisesti, joskin ajoittain myös henkilökohtaisesti.
Äidin ikävä on isoprinttinen ja nopealukuinen. Isän kädestä on tuplasti laajempi ja pitkien lainausten vuoksi hidaslukuisempi.
Isän kädestä -kirjassa kuviin on upotettu kymmenen äänitettä, joita voi kuunnella erillisellä kännykkäsovelluksella. Lukija saa kuullakseen muun muassa otteita, joissa Lauri Huovinen saarnaa.
Lauri ja Aili Huovisella oli Eeron ja Sakarin lisäksi kolmaskin poika, Matti (s. 1946), josta tuli pappi ja kirkkoherra. Hänet kuvataan kirjoissa kiltimmäksi ja sopuisammaksi kuin esikoinen ja kuopus, jotka ottivat isänsä kanssa rajustikin yhteen.
Ailin kuoleman jälkeen Lauri Huovinen avioitui itseään 15 vuotta nuoremman talousopettajan Eira Vainion kanssa. Liitosta syntyi kaksi lasta, poika ja tyttö.
Eero ja Sakari Huovinen eivät juuri puhu kirjoissaan isänsä toisesta elämästä, johon he eivät kokeneet enää kuuluneensa. Äitipuoli saa kiitokset, mutta poikien ja isän suhteisiin tämä ei liikoja puuttunut.
***
Sakari Huovisen kirja alkaa suorasukaisesti: ”Isän kuolema ei minua suuresti satuttanut. Isä oli jäänyt minulle etäiseksi. Hän ei koskaan soittanut, eivätkä minun asiani häntä kiinnostaneet. En minäkään käynyt kotona, ylioppilaaksitulon jälkeen pistäydyin vain muutaman kerran.”
Sakari Huovinen kirjoittaa myös, ettei ollut isälleen katkera, mutta haikea hän oli, sillä isä ei koskaan kertonut kunnolla, millainen Aili-äiti oli. Vaimon kuolema oli Lauri Huoviselle iso möykky, jota hän ei poikiensa kanssa osannut jakaa.
Kirjassaan Sakari Huovinen yrittää selvittää, mitä isän mielessä liikkui, mitä salaisuuksia hän hautoi. Yhdeksi niiden lähteeksi paljastuu nuorena sairastettu keuhkotauti ja joutuminen yksin parantolaan. Siitä syntyi erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunne, suorastaan demoni, josta tuli elinikäinen seuralainen.
Yksi kalenterimerkintä paljastaa, että perheenisä-Lauri suunnitteli Roomassa väitöskirjaansa tehdessään jopa päiviensä päättämistä. Ailin ja Laurin kirjeenvaihdosta paljastuu älyllistäjä, synkissä vesissä kahlaava Lauri.
Eero Huovinen myös kyselee kirjansa alussa, etsiikö hän kirjoittamisellaan äitiä vai itseään. Huovinen heijastelee ajatuksiaan ja kuvitelmiaan äitiin ja löytää pienistä yksityiskohdista merkityksiä.
Äidin ikävä on psykologinen matka vuosikymmenien taakse. Eero-poika oli yhdeksän, kun äiti kuoli sairastettuaan sitä ennen puoli vuotta. Perheen pojille ei tarkkaan kerrottu äidin tilanteesta, vaikka he muutaman kerran kävivätkin äitiä sairaassa tapaamassa.
Eero Huovinen kirjoittaa myös kuolemanjälkeisestä elämästä: ”Kun sitten jonakin päivänä kuolen ja näen äidin kasvoista kasvoihin, minulla on paljon kysyttävää ja paljon kerrottavaa. Uskonpa myös, että meillä on aika hauskaa ja vekkulia.”
Äidin ikävä on vähintään yhtä paljon kirja Eero Huovisesta kuin hänen äidistään. Huovinen muun muassa kertoo käyneensä terapian.
***
Huovisen veljesten kirjoista monisyisemmän kuvan vanhemmista ja heidän suhteestaan saa Isän kädestä -kirjasta. Se piirtää saman tapahtumallisen taustan, joka kannattelee Äidin ikävä -kirjaakin, mutta laajemmin yksityiskohtiin ja ajankuvaan menevämmän.
Molemmat kirjat dokumentoivat ja kuvaavat Lauri ja Aili Huovisen kristillistä maailmankatsomusta. Aili oli evankelisen liikkeen kasvatti ja hänen isänsä Evankeliumiyhdistyksen talousjohtaja.
Kirjat kertovat samaa tarinaa ja selitystä isän toiminnalle. Äidin kuoleman jälkeen kolme poikaa muistuttivat Lauri Huoviselle kiusallisella tavalla hänen elämänsä suuresta rakkaudesta. Hän tunsi syyllisyyttä vaimonsa kuolemasta, mikä lisäsi ahdistusta ja teki koko aihepiiristä tabun.
Tämän tabun sekä sen synnyttämän ja lapsiin siirtyneen trauman purkamiseksi molemmat kirjat on kirjoitettu.
Eero Huovinen: Äitiä ikävä. WSOY 2020. 235 sivua.
Sakari Huovinen: Isän kädestä. Lauri Huovisen ensimmäinen elämä. Teos 2020. 411 sivua.
Kirjoitus on julkaistu 31.1. ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
Kuvat: Olli Seppälä. Eero Huovinen (vas.) ja Sakari Huovinen kirjoittivat kirjat vanhemmistaan.
Lue myös:
Veljekset Eero ja Sakari Huovinen kirjoittivat tahoillaan yhtä aikaa kirjat vanhemmistaan
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.