Antti Hurskaisen romaani Suntio on ehdolla tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Niinpä julkaisemme uudelleen Hurskaisesta maaliskuussa tekemämme henkilöhaastattelun. Olkaa hyvät!
Kirkkoherra Sirén on neuroottinen ja uskonnonfilosofisten pulmien riivaama teologi, jonka Dietrich Bonhoefferia käsittelevät väitöskirja junnaa paikoillaan. Sirénin jumalakuvaa koettelevat monenlaiset ongelmat. Suntio Turtolaa eivät puolestaan teologiset ristiriidat piinaa. Hänelle evankeliumi on yhtä totta kuin hautausmaan puut ja kivet.
Antti Hurskainen kiirehtii lisäämään, että Turtola ei silti ole yksinkertainen ihminen.
– Turtolan selkeys ja konkreettisuus on ihanteellista.
Kirjailija Antti Hurskainen on käsitellyt kristinuskoa useimmissa teoksissaan. Tuoretta Suntio-romaania (Siltala 2023) voi varauksetta pitää uskonnonfilosofisena kirjana. Onko se uskonnollinen? Hurskainen pohtii hetken.
– Kyllä sitä voi pitää kristillisenä kirjana. Kirjan päähenkilöt suntio Turtola ja kirkkoherra Sirén edustavat molemmat yhtä puolta itsessäni.
Ennen Suntiota Hurskainen on julkaissut esseekokoelmia sekä kaksi monologiromaania, mutta tällä kertaa monologi- tai esseemuoto ei olisi palvellut tarkoitusta.
– Kyseessä on sisäisen dialogini dramatisointi. Laitoin näkemykseni keskustelemaan keskenään ja kummassakin keskustelijassa on tolkuttoman paljon minua. Minulta tosin uupuu se rohkeus, mikä suntio Turtolalta löytyy. Hän on lähes kammottavalla tavalla uskossaan varma ihminen.
HURSKAISEN SUHDE kristinuskoon ja kirkkoon ei ole aina ollut yhtä teologinen. Läheisiä aiheet ovat silti olleet kirjailijauran alusta asti. Traumaansa seurakuntanuoruudesta Hurskainen avasi terävästi jo esseekokoelmassaan Välinpitämättömyys (Savukeidas 2016). Hurskainen on tekstiin edelleen tyytyväinen.
– Olin naiivi ja kirkasotsainen urheilijanuori, joka pärjäsi riparilla hyvin. Vasta jälkeenpäin ymmärsin millaisista sosiaalisista valtapeleistä leiritodellisuudessa oli kysymys. Oivalsin myöhemmin monen asian rakentuneen vain hauskuuden sekä suosion tavoittelun ympärille. Lapsi meni pesuveden mukana.
Hurskaisen kokemuksen mukaan uskonasiat kuuluivat seurakuntanuorten todellisuuteen vain pakollisena kiintiönä.
– Tärkeintä oli hauskanpito. Myöhempi kirjoitusintoni seurakuntanuoruudesta syntyi havahtumisesta siihen, että uskonasiat loistivat siellä poissaolollaan.
Hurskainen tekee muistelossaan radikaalin ehdotuksen: armeijan ja rippikoulun pitäisi vaihtaa paikkaa.
– En tiedä miten reaalipoliittinen lausuntoni on, mutta ei viisitoistavuotiaan ainakaan rippikouluun kannata mennä. Kristinuskon ydinkysymykset ja peruskäsitteet ovat niin haastavia, että suurimman osan kapasiteetti ei vielä tuon ikäisenä todellakaan riitä niiden omaksumiseen. Mietitään nyt vaikka syntiä, armoa ja ylösnousemusta. Joko nuori tulee indoktrinoiduksi tai sitten kaikki menee kuin vesi hanhen selästä.
Hurskaisen mukaan rippikoulun vaikutus olisi voimallisempi, jos se järjestettäisiin vähän myöhemmin.
– Ihminen voisi käydä rippikoulun ollessaan oikeustoimikelpoinen. Kokemus olisi varmasti syvempi.
HURSKAINEN ITSE päätyi tekemään pesäeron seurakuntanuoriin siirtyessään lukioon.
– Tapasin uudenlaisia ihmisiä, ja elämä aukesi. Kaljanjuonti kiinnosti enemmän kuin viikonloppujen gospel-retket. Ennen kaikkea olin kuitenkin pettynyt itseeni ja siihen, että olin lähtenyt aikanaan mukaan dominoivan nuoriso-ohjaajan liehittelyyn. Aikani seurakuntanuorena näyttäytyy nykyään kilpailuyhteiskuntana pienoiskoossa. Vaikka William Goldingin Kärpästen herra on karkea rinnastus, se on silti melko onnistunut.
Lopulta Hurskainen erosi kirkosta 22-vuotiaana. Kirjallisuustieteen opinnot aloittaneella nuorella miehellä kirkkokriittisyys kuului asiaan. Hurskainen muistaa 2000-luvun alkupuolen olleen uusateismin voittokulkuaikaa, jolloin Vapaa-ajattelijat vaihtoivat Raamattuja pornolehtiin ja Richard Dawkinsin Jumalharha tuli tutuksi. Pian Hurskainen kuitenkin näki uusateismin tuontiluonteen ja ymmärsi liikehdinnän olevan pohjimmiltaan amerikkalaista ajattelua.
– Eivät ne kirjat enää kestä lukemista. Dawkinsin tarjoilemat viholliskuvat jäävät aika etäisiksi.
Hurskainen ei nähnyt silloisessa arkkipiispassa Jukka Paarmassa sitä vakavaa vihollista ja kiihkomielistä änkyräkristittyä, joita vastaan Dawkins kirjoitti.
Muutenkin uusateistinen paatos vieraannutti Hurskaista.
– Perusajatus lapsen kengissä olevasta ihmiskunnasta, joka luopuu uskonnoista ja löytää onnellisuuden, ei tuntunut uskottavalta. Myöskään tieteelliset todistusyritykset Jumalan olemattomuudesta eivät vakuuttaneet.
Hurskaista eivät vakuuttaneet myöskään kristillisten apologeettojen päinvastaiset puheenvuorot.
– Jumalan olemassaolon kysymykseen jumiutuminen ja hiukkasten etsiminen ei kiinnosta minua. Askarrelkoot niitä muut. En lähde mielelläni järkeistämään Jumalaa.
Teologiset kysymykset eivät ole jättäneet Hurskaista rauhaan, vaikka kysymys Jumalan olemassaolosta näyttäytyykin triviaalina. Hurskainen on oppinut arvostamaan epävarmuuden tilaa.
– Uskon luonteeseen kuuluu se, että ei tiedä. Siksi esimerkiksi Jaakko Löytyn musiikki puhuttelee minua. Ne laulut ovat puhuttelevia niillekin ihmisille, jotka vierastavat Jumalan käsitettä. Pekka Simojoessa puolestaan henkilöityy uskonvarmuudessa elävä turvaan päässyt optimismi. Se on staattisempi tila.
MITÄ SYVEMMÄLLE Hurskainen päätyi kulttuuri- ja kirjallisuusmaailmaan, sen syvällisemmäksi kävi hänen hengellinen pohdintansa.
– Tullessani maalta Helsinkiin ja ryhdyttyäni ammattikirjailijaksi olin aluksi hyvin innoissani verkostoitumisesta ja kaikista kulttuurimaailman tilaisuuksista. Äkkiä kuitenkin turhauduin siihen kaikkeen.
Seuraavaksi Hurskainen halusi kirjoittaa sellaisista aiheista, joista kulttuuripiireissä vaietaan. Välinpitämättömyys-kokoelman jo mainitun esseen lisäksi syntyi uskontoa käsitteleviä esseitä Imageen ja Ylioppilaslehteen. Hurskainen kirjoitti avoimen kirjeen Päivi Räsäselle ja ruoti suomi-gospelia.
– Yksi vaiettu aihe oli uskonto. Tahdoin nostaa kristinuskon kysymyksineen vakavasti esille. Osin kyse oli myös provokaatiosta.
Toinen Hurskaisen syy kirjoittaa uskonnollisista aiheista oli vähemmän laskelmoiva.
– Kristus ja Raamatun käsitteet ovat ohittamattomia. Suuri joukko ihailemiani kirjailijoita on käynyt suoraan ja rohkeasti suuria uskonnollisia aiheita kohti! Ajattelen, että jos kirjoja kustannetaan, niin tuo mandaatti tulee käyttää. Tiedostan saappaat kroonisen suuriksi, mutta haluan liittyä joukkoon.
Suomalaisten esikuviensa joukosta Hurskainen mainitsee Juha Seppälän ja Paavo Rintalan, ulkomaisista Fjodor Dostojevskin ja Simone Weilin.
– Niihin voi aina palata.
KIRKON KRITISOIJAKSI Hurskainen ei halua profiloitua. Kritiikkiä löytyy silti yhä. Suntio-romaanin sivuhenkilö pastori Leppä antaa kasvot sille, mikä Hurskaista kirkossa ärsyttää.
– Ärsyttävää on se, kun yritetään miellyttää ja ärsyttävintä se, kun yritetään miellyttää nuoria. Tavat hoitaa kirkon jäsenkatoa ovat useimmiten vieraannuttavia, sillä niistä aistii epätoivon ja hädän.
Hurskainen myöntää, että ei ole kirkon talouden asiantuntija, mutta uskoo tietävänsä, mikä olisi kirkon etujen mukaista.
– Uskon, että ihmisiä puhuttelisi parhaiten se, että kirkko olisi paikallaan eikä tekisi mitään. Kristus ja Raamattu kyllä riittävät. Kaikella hoosiannasambailulla voidaan voittaa muutama, mutta varmasti kadotetaan enemmän. Tulokulmani on hieman helsinkiläinen, mutta täällä se korostuu, jos nyt vaikka miettii miten Haagan seurakunta käyttäytyy Twitterissä.
KAIKKI KRITIIKKI ei silti kohdistu moderniin liehittelyyn. Suntiossa kirkkoherra Sirénin suusta kuullaan moitteita myös niille, joiden uskonnollisuus rakentaa yhä 1930-lukulaisen ”koti, uskonto, isänmaa” -ajattelun varaan. Sirén päivittelee, miten ”harhainen heidän lapsuutensa puolisotilaallinen ja täyssiveellinen tulkinta kristinuskosta on”.
– Edellä kuvattu hengellisyys ei ole sen sivistyneempää kuin joidenkin viihdepappien toiminta nykyään. Se on ollut oman aikansa versio trendikkyydestä. Kaiken suhteen pitäisi laajentaa näkökulmaa. Tarjolla olisi ikuisuus, pitäisikö keskittyä siihen?
ERITYISESTI YHTEEN lauseeseen Hurskainen on Suntiossa tyytyväinen: ”Krusifiksin viesti ei ole ’armoa on’ vaan ’vaikka armoa ei olisi’.”
Hurskaisen mukaan lause liittyy pimeyteen, ”Golgatan tunnelmaan”.
– Jos yksilö joutuu pimeyden valtaan ja menettää käsityksensä armosta, voi syvältäkin löytyä armon etiäinen, voimakas hahmo ristillä. Kaiken keskiössä on kärsivä Jumala, ohittamaton pitkäperjantai. Mikäli olennaisinta kristinuskossa ei ole ristillä kituva Kristus, en ymmärrä siitä mitään.
Maailmasta löytyvää kärsimystä Hurskainen ei pidä syynä olla uskomatta.
– Se ristiriita on nieltävä, vaikka se ei olekaan helppoa. Kärsimyksestä on puhuttava. Vaikka rakkaus on kristinuskon ydinkäsite, puhe siitä on usein jargonia.
Suntio-romaanin Turtola syyttää kirkkoherraa harhaoppiseksi, sillä tämä on tehnyt hengellisestä harhailusta opin. Harhaileeko kirkko?
– Oireilee ainakin. Mari Leppäsen kolumnit Helsingin Sanomissa on malliesimerkki tästä oireiluista. Kun piispa kirjoittaa julkisuudessa paraatipaikalla, ovat hänen kirjoituksensa yleisen humaaneja ja lämpimiä. Hän ei käytä tilaa puhuakseen oikeista asioista. Arkuus syntyy siitä, että oletetaan lukijalla olevan Jumala-allergia. Argumentit katoavat, jos halutaan miellyttää kaikkia. Silloin ei lopulta olla mitään mieltä.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen
Hurskaisen mukaan pienistä asioista voi aina ärsyyntyä, mutta kirkon sanoma kantaa. Kuva: Jukka Granström
AJOITTAISEN KRIITTISTÄ äänenpainoista huolimatta Hurskainen on palannut kirkon jäseneksi.
– Kirkon ongelmat ovat vain pintaa. Kun menen sunnuntaina kirkkoon, ydin odottaa jumalanpalveluksessa. Saan synninpäästön ja ehtoollisen, joiden ansiosta osaan taas elää maailmassa muutaman tunnin.
Hurskaisen mukaan pienistä asioista voi aina ärsyyntyä, mutta kirkon sanoma kantaa.
– En halua profiloitua kriitikoksi, sillä mikään ei ole niin helppoa kuin halpa kirkkokritiikki. Hyvänä esimerkkinä sellaisesta toimii Risto Oikarisen
Piispa-kirja.
Hurskainen näkee, ettei kirkon tehtävä ole muuttunut mihinkään.
– Kirkon ei pitäisi olla hädissään asemansa katoamisesta. Täytyy luottaa siihen, että meillä on ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jumala. Jos se ei riitä, niin mikään ei tule koskaan riittämään.
Hurskaisen mukaan vikaan mennään, kun keskitytään kriiseihin.
– Jäsentilastojen seuraaminen voi olla talouden kannalta välttämätöntä, mutta muuten unelma kansankirkosta pitää unohtaa. Mielistelyn sijaan pitää muistaa se tehtävä, jota vuosisadatkaan eivät ole muuttaneet. Meillä on pitkäperjantai ja pääsiäinen. Siinä se.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä