Minusta tässä ajassa puhuttelee kertomus tuhlaajapojasta. Se Luukkaan evankeliumin viides luku, jossa isällä on kaksi poikaa: Toinen heistä pyytää isältään perinnön etukäteen, tuhlaa sen, palaa kotiin, ja hänen kunniakseen vietetään juhlat. Toinen, tunnollinen veli, tekee kaiken oikein, ei jätä isäänsä eikä tuhlaa rahoja. Silti hän joutuu vierestä seuraamaan, kuinka isä rakastaa väärin tehnyttä yhtä paljon.
Hyvinvointivaltio toimii kuin isä
Tuo tarina on erittäin kiehtova. Siinä on kaksi tasoa, jotka puhuttelevat tämän päivän ihmistä: yhteiskunnallinen ja psykologinen.
Hyvinvointivaltio toimii kuin isä! Sekin ihminen, joka on tuhlannut kaikki resurssinsa, autetaan takaisin samalle viivalle toisten kanssa. Tuhlaajapojan isä on kuin se yhteiskuntasopimus, jonka olemme hyväksyneet, se, jonka mukaan vaikeuksiin ajautuneet saavat uuden mahdollisuuden.
Tässä yhteiskunnallisessa tulkinnassa tunnollisen veljen hahmo jää taka-alalle, mutta psykologisella tasolla se herää eloon. Koko tarina alkaa roihuta! Jos on hampaat irvessä tehnyt kaiken oikein, on sietämätöntä nähdä huolettomasti toimineen veljen saavan isältä jopa paremman kohtelun. Se, minkä hyväksymme yhteiskunnallisella tasolla, muuttuu psykologisella tasolla sietämättömäksi.
Kunnollinen veli on herkullinen hahmo. Ehkä hänkin olisi halunnut elää irstaasti, mutta ei antanut itselleen lupaa. Kirjailijana minua kiinnostaa vaikeiden tai jopa erittäin vaikeiden tunteiden ruotiminen. Ristiriidat kiehtovat enemmän kuin vaikkapa puhdas hyvyys.
Miksi isä rakastaa petturia?
Nykyromaanissa veljesten ja isän tarina voisi rakentua esimerkiksi perheyrityksen ympärille: kunnollinen veli, joka jo luulee saavansa ainoana ansaitsemansa aseman, joutuukin jakamaan kaiken paluun tehneen veljensä kanssa.
Kyse on epävirallisista, ääneen lausumattomista intohimoista: Isä rakastaakin tuota toista, joka petti hänet! Sehän on karmeaa. Kirjassani zoomaisin tuohon kunnolliseen veljeen, joka joutuu katsomaan isän uudelleen syttynyttä rakkautta tuhlaajaveljeen.
Tarinan ymmärtää vasta aikuisena
Kateus on itselleni vieras tunne. Lapsesta asti se on ollut minulle oikeastaan vain sana. Fiktion kautta kuitenkin lietson itseni kaunaan, juuri siihen, mitä kunnollinen veli kokee!
En kuulu kirkkoon, mutta olen käynyt lapsena pyhäkoulua, ja uskonto oli lukion päästötodistuksessani kymppi. Teologia tieteenä on aina kiinnostanut minua. Lapsena tuhlaajapojan tarina ei puhutellut minua, ja nyt ymmärrän, miksi ei: sehän on niin aikuinen tarina! Kenties vasta keski-ikäisenä voi ymmärtää kertomuksen karvauden, sen, että on rakentanut vuosia jotain ja joku vain tulee ja ottaa siitä osan itselleen ansiotta.
Koen, että Tuhlaajapoika on ollut päässäni kuin jonossa odottamassa käsittelyä. Se on harmaa tarina, jota en ole koskaan aikaisemmin kunnolla ajatellut. Yhtäkkiä tajusin, kuinka paljon saisin siihen omia tilanteita, omia tunteita.
Jännite ei ratkea
Mielenkiintoista on se, että yhteiskunnassamme on tavallaan toteutunut se Jeesuksen vaatimus, että väärin tehneelle on annettava anteeksi. Emme enää ihmettele tuhlaajapojan isän käytöstä, koska oma lapsi kuuluu ottaa takaisin kotiin, vaikka hän olisi tehnyt mitä. Vasta, kun tarina palautetaan psykologiselle tasolle, ymmärrämme, miten kovassa tilanteessa kunnollinen veli oikein on.
Tämä raamatunkertomus on kuin pitkän romaanin synopsis – siinä on jo kaikki. Herkku on myös siinä, että se jää ikään kuin kesken. Isä vain sanoo protestoivalle, kunnolliselle veljelle, että hänen toinen poikansa oli kuollut, mutta on nyt herännyt eloon.
Raamatulliset sanonnat ovat yleissivistystä
Teoksissani olen käsitellyt jonkin verran sekä Raamatun että antiikin myyttien teemoja. Jouluvaimo-kirjassani uskonnollinen tematiikka oli avoimimmillaan: siinä päähenkilön äiti pakeni tietynlaisen uskonnollisuuden värittämästä elämästä.
Viittauksia Raamattuun löytyy romaaneistani paljon. Olenkin sitä mieltä, että sellaiset sanonnat kuin vaikkapa ”Kainin merkki” tai ”Mille Saara nauroi?” kuuluvat yleissivistykseen.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä