Kirkon ja valtion suhteiden ohella kuumia kirkollisia puheenaiheita olivat sata vuotta sitten uskonnonvapaus, uskonnonopetus ja siviilivihkiminen, kirjoittaa Paavo Alaja Askel-lehdessä.
Yhteiskunnalliset uudistukset olivat muuttaneet kirkon asemaa Suomessa 1800-luvun lopulta lähtien, ja kirkolla oli vaikeuksia mukautua kehitykseen. Sata vuotta sitten porvarillisessa kirkossa pelättiin sosialismia ja nuorkirkolliset rakensivat kirkosta kansankirkkoa.
Lokakuun 31. päivänä 1917 vietettiin uskonpuhdistuksen 400-vuotisriemujuhlaa. Helsingissä monet liikkeet pitivät ovensa keskipäivällä suljettuina eikä kouluissa annettu opetusta. Liput liehuivat, kirkoissa järjestettiin puoliltapäivin juhlajumalanpalveluksia ja yliopistossa oli iltapäivällä Kotimaan mukaan ”harwinaisen henkewä” kutsuvierasjuhla.
Monin paikoin Eurooppaa vastaavia juhlallisuuksia häiritsi maailmansota. Suomessa riemujuhla antoi mahdollisuuden hengähtää epävakaiden aikojen keskellä. Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen suomalaiset olivat innostuneet ajatuksesta saavuttaa täysi itsenäisyys, mutta seurauksena olikin sekasorto: sosialistit ja porvarit kävivät kiistaan laillisesta hallitusvallasta, ja poliittinen ilmapiiri jyrkkeni ja johti levottomuuksiin, samalla kun elintarvikepula, hintojen nousu ja työttömyys synkistivät tilannetta.
Vanhat piispat olivat kyvyttömiä kohtaamaan yhteiskunnallisia haasteita
Vuonna 1917 Suomen kolmemiljoonaisesta väestöstä luterilaiseen kirkkoon kuului yli 98 prosenttia. Hiippakuntia oli neljä: Turku, Porvoo, Savonlinna ja Kuopio, jonka piispanistuin sijaitsi Oulussa.
Piispat olivat arkkipiispa Gustaf Johanssonin (73) johdolla varsin kyvyttömiä kohtaamaan aikansa yhteiskunnallisia haasteita. Johanssonilla oli 1800-luvun maailmankuva, ja hänen teologiaansa määritti vanhoillinen raamattusuuntaus, jossa Raamattuun kuviteltiin sisältyvän kaikki tarpeellinen.
Kun luonnontieteet osoittivat 1800-luvulta lähtien vanhat käsitykset Jumalan ajattomasta toiminnasta ja uskon muuttumattomista totuuksista vanhentuneiksi, monelta kirkonmieheltä loppui kyky ja ymmärrys mukautua uuteen. Raamattusuuntauksen edustajat käpertyivät sisäänpäin: Johanssonin reaktiot yhteiskunnallisiin muutoksiin olivat pääosin torjuvia.
Muista piispoista Savonlinnan O. I. Colliander (69) oli vanhoillisuudessaan jopa arkkipiispaakin jyrkempi. Porvoon Herman Råbergh (79) edusti konservatiivista tunnustuksellisuutta, muttei pystynyt enää vanhuuttaan suoriutumaan piispan tehtävistä. Kuopion J. R. Koskimies (58) oli vanhasuomalainen, mutta kykeni kollegoistaan poiketen elämään vuorovaikutuksessa muutosten kanssa.
Lauantaiseuralaiset edustivat uudistusmielistä teologiaa
Käytännössä kirkon suuntaa määrittivät kansainvälisesti verkostoituneet, yhteiskunnallisesti aktiiviset ja uudistusmielistä teologiaa edustaneet nuorkirkolliset. Heidän ydinryhmänsä koostui Teologinen lauantaiseura -keskustelukerholaisista.
Seuran keskushahmoja olivat muun muassa: Erkki Kaila – kirkkoherra ja kansanedustaja, sittemmin arkkipiispa; Jaakko Gummerus – kirkkohistorian professori ja sittemmin piispa; Arthur Hjelt – Vanhan testamentin professori, joka nojasi historiallis-kriittisen raamatuntutkimukseen ja oli merkittävä ekumeenisten suhteiden rakentaja; Lauri Ingman – käytännöllisen teologian professori, josta tuli arkkipiispa ja kaksinkertainen pääministeri; Paavo Virkkunen – pappi, teologian tohtori ja sittemmin eduskunnan puhemies.
Nuorkirkollisten tausta oli niin sanotussa kulttuuriprotestanttisessa suuntauksessa. Sen edustajat ymmärsivät kristikunnan historian olevan täynnä muutoksia ja uskonkokemusten liittyvän kulloisenkin ajan kulttuurillisiin käsityksiin. Siksi kristinuskon ei tarvinnut ripustautua maailmankuvaan, joka ei enää vastannut todellisuutta. Päinvastoin: kristinuskolla oli merkitystä, joten oli tärkeää, että se voitiin ymmärtää sopusoinnussa uuden tieteellisen tiedon kanssa.
Tätä kautta kirkossa alkoi muun muassa korostua eettisten ratkaisujen merkitys ja yhteiskunnallinen ajattelumalli, jonka mukaan kristinuskon avulla maailmasta voitaisiin tehdä parempi paikka elää.
Sigfrid Sirenius evankelioi työläisiä
Kun työväenliikkeen nousu alkoi, liikeni joiltain papeilta ymmärrystä työläisten tavoitteita kohtaan. Vuonna 1917 kirkkoa hallitsi kuitenkin porvarillinen ajattelu, ja poliittisen vastakkainasettelun voimistuessa epäluuloisuus sosialistista työväenliikettä kohtaan kasvoi. Uhkiksi koettiin ateismi, venäläismielisyys ja kirkon aseman heikentyminen.
Poikkeuksellista, uutta ja vuonna 1917 vielä varsin vieroksuttua yhteiskunnallista työtä työväen keskuudessa teki nuorkirkollinen Sigfrid Sirenius. Hän oli merimiespappina Englannissa tutustunut setlementtityöhön ja aloittanut Suomessa teollisuuspaikkakuntien evankelioimistyön 1910-luvulla. Sireniuksen mielestä työläisten uskonnonvastaisuus oli vahinko, sillä sosialismissa ja kristinuskossa oli paljon yhtäläisyyksiä.
Tieteen kehitys ja yhdistystoiminta haastoivat kirkon
Vuoden 1869 kirkkolaissa oli otettu ensimmäiset askelet kirkon ja valtion erottamiseksi toisistaan. Ideana oli, että näin kirkko saisi alkaa päättää omista asioistaan itsenäisemmin. Seurauksena oli myös se, että kirkon yhteiskunnallinen asema tuli haastetuksi: 1800-luvun lopulla liberalismi, sosialismi ja luonnon- sekä muidenkin tieteiden kehitys tarjosivat uusia ajattelutapoja, ja ihmisten vapaa-ajasta alkoi kirkon kanssa kilpailla yhdistystoiminta.
Kirkon ja valtion ero virallistui vasta hallitusmuodon 1919 ja uskonnonvapauslain 1923 jälkeen, mutta vuonna 1917 kirkon ja valtion suhteet olivat ajankohtainen aihe. Sosialistien kirkkokritiikki oli laantunut suurlakkoa seuranneen alkuinnostuksen jälkeen, mutta nousi uuteen kukoistukseen 1. maailmansodan ja maaliskuun vallankumouksen myötä.
Kirkon ja valtion suhteiden ohella kuumia kirkollisia puheenaiheita olivat uskonnonvapaus, uskonnonopetus ja siviilivihkiminen. Niitä käsiteltiin Suomen kahdessa kirkollisessa viikkosanomalehdessä: vuonna 1905 perustetussa nuorsuomalaisten Kotimaassa sekä vuonna 1909 aloittaneessa, vanhakantaisia näkemyksiä ylläpitäneessä Herättäjässä, jonka voimahahmo oli sittemmin Lapuan liikkeessä vaikuttanut äärioikeistolainen körttinationalisti, pappi K. R. Kares.
Nuorkirkollinen liike ajoi keskieurooppalaista kansankirkollisuutta
Kotimaassa todettiin lokakuussa 1917, että valtaapitävät pyrkivät uudistamaan kirkkoa sille jopa ”wihamielisessä” hengessä. Ongelma eivät olleet vain sosialistit, vaan se, että kirkon tulevaisuudesta päättävissä elimissä ei ollut mukana kirkon edustajia.
Koska kirkon hallinto oli tehotonta, kirkon tulevaisuudesta huolestuneet nuorkirkolliset olivat alkaneet koota joukkoja yhteisen asian taakse. Sen myötä kirkollisissa piireissä tapahtui yhdentymistä – samaa tahtia, kun poliittinen porvarit–sosialistit -vastakkainasettelu voimistui.
Nuorkirkollisten ideana oli levittää kirkkotietoa vastaiskuna kirkonvastaiselle propagandalle. Samalla kirkosta tahdottiin muokata keskieurooppalaisten esikuvien mukainen kansankirkko. Nuorkirkollisten mielestä tarvittiin myös konkreettisia uudistuksia, kuten kirkon lainsäädännön, hallinnon ja papiston palkkauksen kehittämistä sekä seurakuntaelämän elvyttämistä.
Uskonnonvapautta vaadittiin ja pelättiin
Vuonna 1917 valtio edellytti kansalaisilta vuoden 1772 hallitusmuodon mukaista yksimielistä oikean uskonnon harjoittamista. Uskonnonvapauskysymys oli kuitenkin ajankohtainen kirkon ja valtion eron myötä sekä uusien uskonnollisten liikkeiden ja ideologioiden levitessä Suomeen.
Jo vuonna 1889 oli päädytty säätämään eriuskolaislaki metodisteja ja baptisteja varten. Vuonna 1917 luterilaisia käsityksiä haastoivat esimerkiksi helluntaiherätys, vapaa-ajattelijat, teosofia sekä kirkkomellakoita aiheuttaneet tolstoilaiset. Suurin uhka olivat kuitenkin ateistiset sosialistit, joiden vuoksi osa kirkonmiehistä suhtautui pelokkaasti ajatukseen uskonnonvapaudesta.
Uskonnonopetus jatkui tunnustuksellisena, vaihtoehdoksi siveysoppi
Koulu erotettiin kirkosta kuntien tehtäväksi 1800-luvun lopulla. Itsenäisyyden kynnyksellä kirkossa huoletti, mitä uskonnonopetukselle tapahtuu, jos ja kun uskonnonvapaus toteutuu, sillä tunnustuksellista uskonnonopetusta korvaamaan oli kaavailtu neutraaleja uskonnonhistoriaa ja siveysoppia.
Pappi ja opettaja V. A. Heikinheimo pohti uskonnonopetusta Kotimaassa lokakuussa 1917. Hänen mielestään Suomen kirkkohistorian sekä Raamatun ja sen historian opetus kuuluivat alkeellisimpaankin sivistykseen. Neutraalin uskonnonhistorian hän oletti olevan pinnallista ja uskonnottoman moraaliopetuksen kuivaa. Sen sijaan kristillinen opetus oli antoisaa, sillä sen takana oli luja auktoriteetti: kun lapset kysyvät, miksi pitää toimia tietyllä tavalla, voidaan vastata, että niin on Jumala käskenyt. Heikinheimolle uskonnonopetuksen korkein tehtävä oli uskonelämän herättely.
Uskonnonvapauden astuttua voimaan luterilaiset jatkoivat tunnustuksellisen uskonnonopetuksen parissa. Kirkosta eronneille tuli mahdolliseksi siveysopin opiskelu, mutta koska kirkosta erottiin vain pienissä määrin, säilyi tunnustuksellisen opetuksen asema vahvana.
Siviilivihkiminen mahdollistui vuoden 1918 alusta
Avioliittoon liittyvät asiat ovat olleet kirkossa jatkuvasti esillä. Joulukuussa 1917 kirkollisissa lehdissä käsiteltiin siviilivihkimistä, joka oli tulossa kirkollisen vihkimisen vaihtoehdoksi vuoden 1918 alusta alkaen.
Kotimaassa aiheeseen suhtauduttiin melko neutraalisti. Herättäjässä asia kuohutti enemmän. Lain valmisteluun oli lehden mielestä suhtauduttu kirkossa liian välinpitämättömästi. Herättäjän toimittaja innostui myös maalailemaan tulevaisuusvisiota, jossa epäili joidenkin ”todellisten demokraattien” jatkavan irstasta avioliiton ulkopuolista elämää lain voimaan tulon jälkeenkin, vetoamalla siihen, että siviiliavioliitto ei ole pakollinen.
Lehden mukaan ensimmäiset kristityt vihittiin kyllä avioliittoon pakanoiden toimesta ja uskonpuhdistajille avioliitto oli yhteiskunnallinen asia, mutta silti nykykristitylle piti olla selvää, että hän solmii liittonsa seurakunnassa. Perustelu kuului, että jos joskus, niin nimenomaan tuossa tilanteessa kristitty kaipaa esirukousta.
Piispa Koskimies tahtoi sovintoa ja rauhaa
Venäjän marraskuun 1917 vallankumouksen seurauksena piispainkokous totesi, että luokkaviha jakoi kansaa kahtia ja vaarana oli sota. Sen jälkeen piispa Koskimies ehdotti, että piispat antaisivat yhteisen lausunnon rauhan puolesta. Muut piispat eivät kuitenkaan tahtoneet sosialistien kanssa sovintoa.
Marraskuuksi oli myös suunniteltu ensimmäisiä kristikansaa yhdistäviä kirkkopäiviä. Suurlakon levottomuuksien vuoksi ne siirtyivät tammikuulle. Tuolloin niiden päätteeksi esitettiin Koskimiehen rauhantoive, että Jumala armostaan ”taiwuttaisi kansamme sowinnon, anteeksiantawaisuuden ja rakkauden henkeen”.
Reilun viikon päästä alkoi sisällissota.
Kuva: Erik Sundström / Helsingin kaupunginmuseo. Ensimmäiset kirkkopäivät pidettiin 15.–17.1.1918 Helsingin Kallion kirkossa.
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 10/2017.
Ilmoita asiavirheestä