Ensimmäinen saarnani oli minulle kauhun paikka, muistelee ensi keväänä eläkkeelle jäävä Petäjäveden seurakunnan kirkkoherra Seppo Ojala. Papillinen nuotti ja vakavamielisen iloton saarnatyyli ovat hänen mukaansa kammottavia jäänteitä, joita pitää vältellä.
Vanhoillisten valta kirkossa on liian suuri, hän sanoo. Ojala kertoo olevansa filosofinen epäilijä ja kyseenalaistaja, mutta samalla sitoutunut ja lojaali kirkolle ja piispalleen. Kirkon pitää Ojalan mukaan löytää työnsä ja olemisensa ytimeen ihmisen ja Kristuksen kasvot, jotka seurustelevat keskenään iloisesti ja raikkaasti. Ihmisten todellisuus on asetettava kirkkotodellisuuden edelle ja tilallekin.
Seurakuntalaiset ovat muuttuneet Ojalan uran varrella vaativammiksi. Toiveiden kirjo on nykyään laaja ja joskus aika outokin. Kirkon jäsenyys on väljentynyt ja kirkosta erotaan ylpeillen ja vapautuneesti, hän huomioi.
Hän on iloinnut, että hänet on kirkkoherrana kutsuttu mukaan monenlaiseen mukavaan: juhliin, kapakkakarnevaaleihin, peleihin, saunailtoihin ja muihin hauskoihin tapahtumiin.
Kuka olet? Kuinka pitkän työrupeaman teit kirkon palveluksessa?
– Olen Seppo Ojala. Maaliskuussa 2018 täytän 65 vuotta ja jään eläkkeelle Petäjäveden kirkkoherran tehtävästä huhtikuun alussa. Pappina olen ollut silloin 35 vuotta.
– Olen luonteeltani sosiaalinen, ihmisen kokoinen, työlleni ja ihmisyydelle omistautunut, aika rosoinen ja rento tyyppi. Tarvittaessa olen rohkea, luova ja kokeileva, ajattelultani filosofinen ja pohdiskeleva, kriittinen arvioija, epäilijä ja kyseenalaistaja, mutta myös sitoutunut ja lojaali kirkolle ja piispalleni. Kun olen innostunut työyhteisöni kanssa Petäjävedellä yhteisestä tekemisestä, meillä on syntynyt hyvää jälkeä.
Millainen on ollut työurasi?
– Aloitin vuonna 1983 Äänekoskella nuorisopappina, siirryin -88 Jyväskylän kaupunkiseurakunnan Kuokkalan piirin papiksi ja samalla koko seurakunnan rippikoulutyöstä vastaavaksi papiksi. Vuosina -91 ja -92 olin Kirkon Kasvatusasiain Keskuksessa seurakuntakasvatussihteerinä ja Raamattuvuoden sihteerinä. Vuosina 1993 ja -94 palvelin Petäjävedellä, josta siirryin Vaajakosken ja Jyskän seurakuntapastoriksi. Syksyllä 1996 minut valittiin Petäjäveden seurakunnan kirkkoherraksi 4. vaalisijalta. Elämäni makein voitto, 691 ääntä 1030:stä annetusta äänestä. Tätä kirkkoherrajaksoa ehtii tulla täyteen 21 vuotta.
Minkälainen koulutus sinulla on? Kuinka hyvin se antoi eväitä työelämän haasteisiin?
– Olen teologian ja humanististen tieteiden kandidaatti ja luonnollisesti suorittanut johtamisen tutkinnon. Lisäksi olen kurssittanut itseäni äänenkäytössä, liturgiassa ja hiljaisuuden viljelyssä. Rippikoulukouluttajakin olen ollut. Erityisen läheisiksi olen kokenut työn nuorten ja rippikoululaisten kanssa. Perhetyö ja jumalanpalveluselämä ovat ominta aluetta. Seurakunnan musiikkitoimintaa arvostan myös korkealle. Koulutus on antanut peruseväät ja hyvän taustoituksen. Työ seurakuntalaisten, työkavereiden, luottamushenkilöiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa on opettanut varsinaisen sisällön, eli arjessa kokeiltu ja koeteltu antaa suunnan ja syvyyden.
Mikä on ollut työurasi vaikein paikka?
– Ensimmäinen saarna Äänekoskella oli kauhun paikka. Suurin koetinkivi oli kirkkoherranviran ensimmäiset vuodet. Olin tosi lujilla, kun saamani perintö ei ollut aivan mutkaton. Kokonaisuudessaan tämä virka on ollut palkitseva ja antoisa. Olen itse kasvanut ihmisenä monien murroksien kautta ja nyt on levollinen ja hyvä mieli.
– Vaikeita paikkoja on ollut useitakin, mutta yksi vahvimmista kokemuksista oli se, kun asetuin kymmenisen vuotta sitten karkotusuhan alla olleiden kurdiäidin ja tyttären puolustajaksi. Annoin heille kirkkoturvapaikan. Silloin pelkäsin menettäväni työni, mutta en väistynyt, koska rakkaudellisen ihmisyyden toteutuminen on virkaa ja omaa elämää arvokkaampaa. Nyt minulla on paljon kurdiystäviä ja olen heille kuin perheenjäsen.
Mikä oli erityisen hauskaa tai mukavaa työssäsi?
– Parasta on, kun saa nauraa ja ilakoida lasten ja nuorten kanssa. Mukavaa on myös työn suunnitteleminen ja tekeminen yhdessä. Hauskoja ovat pikkumokat, joille nauretaan ja ylipäätään humoristinen ja elämänmakuinen työote. Upeaa on myös musiikillinen irrottelu messuissa, kun ihmiset taputtavat hyväntuulisina. Paljon olen saanut kokea hyviä juhlia, kapakkakarnevaaleja, pelejä, saunailtoja ja monenmoisia hauskoja tapahtumia, joihin kirkkoherra on kutsuttu mukaan.
Millaiset muistot ovat jääneet vahvimpina mieleen?
– Pappisvihkimys ja nuorisotyö Äänekoskella, Raamattuvuoden sihteerin matkat ja kirkkoherran virkaan astuminen Petäjävedellä. Parhaaksi olen kokenut sen, kun olen saanut olla auttamassa ja tukemassa maahanmuuttajia ja ylipäänsä kärsiviä ja surevia ihmisiä.
Mitkä olivat työsi hyvät ja huonot puolet?
– Hyvää on ollut se, kun olen saanut olla aidosti oma itseni ja tehdä persoonallani työtä. Huonoa se, että kirkolliset ja seurakunnalliset rakenteet ovat jäykkiä ja hitaasti muuttuvia. Kirkkoja pidetään kuin museoita ja toimintatavatkin ovat usein museaalisia. Papillinen nuotti ja vakavamielisen iloton saarnatyyli ovat kammottavia jäänteitä; niitä olen yrittänyt vältellä. Olisin toivonut kirkoltani rohkeampaa ajassa elämistä ja vaikka riskialtistakin ihmisten kohtaamista. Vanhoillisten valta on liian suuri kirkossa.
Mistä ammensit voimaa työssä jaksamiseen?
– Vaeltaminen, kalastaminen, perheen kanssa arjen ja lomien viettäminen, hiljaisuuden viljely, miesten letkeät saunaillat ja filosofiset keskustelut ovat auttaneet jaksamaan. Teen myös ristikoita, kirjoitan runoja, moottoripyöräilen kun ehdin ja lueskelen, jos huvittaa. Tykkään rennosta oleilemisesta ja mökkeilystäkin, erityisesti Lapissa.
Miten kirkko on muuttunut sinä aikana, jonka olit siellä töissä?
– 1980-luvulla tehtiin kuusipäiväistä työviikkoa ja oltiin enemmän töissä kuin kotona. Työuupumus oli vieras käsite, kutsumustietoisuus oli vahva. Seurakunnan työtä arvostettiin ja pappi oli korkeassa kurssissa, aika usein juhlan keskipiste, jonka elämää ja työtä seurattiin.
– Työ on muuttunut haastavaksi ja monimuotoiseksi, hallinnollisemmaksi ja työkokouskeskeiseksi. Kentällä ja ihmisten parissa ollaan vähemmän. Seurakuntalaiset ovat muuttuneet vaativammiksi, toiveiden kirjo on laaja ja joskus aika outokin. Taju kirkollisesta eetoksesta on osittain katoamassa. Kirkolliset tavat ovat samalla muuttuneet vieraiksi. Harvemmin seurakuntaansa ja työntekijöitä kohtaava on aika pihalla.
– Nykyisin on enemmän vapaata ja lomaa kuin 30 vuotta sitten ja avustavaa tietotekniikkaa on tullut runsaasti, mutta samalla kiireen tuntu on lisääntynyt ja työlista on pidentynyt. Joskus tuntuu, että ei ehdi kaikkea, mitä pitäisi. Toki myös työyhteisöistäkin poistuu väkeä, eivätkä kaikki kirkolliset palvelujärjestelmätkään vapauta lisää aikaa. Kirkon jäsenyys on väljentynyt, kirkosta erotaan ylpeillen ja vapautuneesti (1980-luvulla oli vielä kunnia-asia kuulua kirkkoon ja siitä eronneet häpeilivät). Ulkopuoliset paineet murentavat kirkkoa ja kirkon sisällä ei oikein uskalleta olla aidosti erilaisia ja erimielisiä.
Mihin suuntaan toivot kirkon ja oman työalasi kehittyvän jatkossa?
– Haluan olla eläkkeellä kirkon jäsen, joka palvelee seurakuntalaisena lahjoillaan, niin että vastuun ohella on valtaakin ja saa aidosti, luovasti ja rohkeasti ilmaista itseään. Kirkon pitää löytää työnsä ja olemisensa ytimeen ihmisen ja Kristuksen kasvot, jotka seurustelevat keskenään iloisesti ja raikkaasti. Annetaan yhtä rohkeasti tilaa ja oikeutta rikkoa vallitsevan yhteisön rajoja kuin Jeesus aikoinaan teki. Eli asetetaan ihmisten todellisuus kirkkotodellisuuden edelle ja tilallekin.
Minkä viisauden tai elämänohjeen haluaisit jättää kirkossa työskenteleville?
– Luota omaan persoonaasi, lahjoihisi ja luovuuteesi. Tee työtä Kristukseen ja ihmisyyteen sitoutuen. Uskalla olla kriittinen uusiutuja. Ja sen, minkä teet ja mitä olet, tee täydestä sydämestäsi ja innostuneesti. Äläkä unohda levätä ja hoitaa kaikkein tärkeimpiä ihmissuhteita. Rukoile ja studeeraa!
Onko joku esimies jäänyt mieleesi erityisen hyvänä urasi varrelta? Miksi?
– Äänekosken kirkkoherralta Otso Sovijärveltä opin tavattoman paljon pappeudesta. Hän oli vaativa esimies mutta samalla kannustava ja rohkaiseva. Uskalsi antaa tilaa nuorelle papille ja seisoi takana.
Mitä harrastat? Mitä aiot tehdä eläkeläisenä?
– Olen vasta päättänyt yhden asian: ostan custom-pyörän ja ajelen kesätuulissa parta hulmuten ja vapautta haistellen. Myöhemmin etsiydyn mukavaan palvelutehtävään omassa seurakunnassani. Vietän aikaa perhettäni palvellen ja ystäviä tapaillen. Taidan jonkin aikaa vain fiilistellä.
Kuva: Emmi Minkkinen. ”Pappi harmaapartainen, sielu ja sydän valoa täynnä.”
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.