Samaa sukupuolta olevien vihkiminen on tämän hetken kirkkopoliittinen kiistakapula. Mutta on kirkossa osattu ennenkin vääntää oikeudesta avioliittoon.
Kysymys eronneiden vihkimisestä uuteen avioliittoon puhutti kirkon päättäjiä historian ensimmäisestä kirkolliskokouksesta vuonna 1876 aina lähes nykypäivään asti, toteaa yliopistonlehtori, dosentti Vesa Hirvonen. 1970-luvulle saakka asiasta puhuttiin lähes kaikissa kirkolliskokouksissa. Myöhemminkin eronneiden vihkimistä on käsitelty useissa kirkolliskokouksen istunnoissa.
Vesa Hirvonen kiinnostui aiheesta muutama vuosi sitten. Hän on Itä-Suomen yliopiston uskonnonpedagogiikan yliopistonlehtori ja Helsingin yliopiston teologisen etiikan ja uskonnonfilosofian dosentti. Akateemisten töidensä ohella Hirvonen tunnetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa kirkossa edistävän Tulkaa kaikki -liikkeen yleiskoordinaattorina.
– Aihepiiri rupesi kiinnostamaan, koska näytti siltä, että eronneiden vihkimisestä käydyssä keskustelussa oli yhtäläisyyksiä ajankohtaiseen keskusteluun, jota käydään samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisestä, Hirvonen kertoo.
Ja kyllä, samankaltaisuuksia riitti.
Hirvonen kävi läpi kaikki kirkolliskokouksen pöytäkirjat 1870-luvulta 1990-luvulle. Hän on juuri saamassa valmiiksi aineistoa koskevan tutkimuksen, jonka julkaisusta ei ole vielä tietoa. Keskiviikkona Hirvonen esitteli tutkimustaan Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa järjestetyssä Karjalan teologisen seuran avioliittoseminaarissa.
Hirvonen yllättyi siitä, kuinka paljon kirkolliskokous puhui eronneiden vihkimisestä vuosikymmenten aikana.
– Keskustelu oli todella pitkä, mielettömän paljon laajempi kuin olin kuvitellut.
Keskustelu kesti yli sata vuotta. Lieventävänä asianhaarana tosin on pidettävä sitä, että kirkolliskokouksen historian alkuaikoina kirkon ylin päättävä elin istui aluksi kymmenen vuoden ja sittemmin viiden vuoden välein. Nyt kirkolliskokous on jo vuosikymmeniä kokoontunut kahdesti vuodessa.
Eronneille ehdotettiin vaihtoehtoista vihkikaavaa ja papin toimittamaa siviilivihkimistä
Kirkossa elettiin pitkään ristiriitaisessa tilanteessa. Katekismus opetti, että avioliitto on elinikäinen. Uuden avioliiton mahdollisuus mainittiin ensimmäisen kerran vasta vuoden 1999 Katekismuksessa. Käytännössä kirkko kuitenkin vihki reformaatiosta alkaen avioliittoon ihmisiä, joiden entinen puoliso oli edelleen elossa, Hirvonen toteaa tutkimuksessaan.
Tilanne kärjistyi, kun valtio 1900-luvun kuluessa helpotti avioeron ehtoja moneen otteeseen. Yhä useammat erosivat ja halusivat uusiin naimisiin. Se tuotti kirkolle paineita.
Kirkkolaki ei rajoittanut eronneiden vihkimistä, joten papeilla oli oikeus ja velvollisuus vihkiä kaikki eronneet. Vihkivelvollisuus loukkasi osaa papeista. Eronneiden vihkimisen vastustajat vaativat kirkkolakiin muutoksia 1800-luvun lopulta aina 1900-luvun lopulle, Hirvonen toteaa. He esittivät, että vihkimisiin voisi saada omantunnonvapauden.
Kirkolliskokous äänesti vihkimistä rajoittavan lakimuutoksen puolesta vain kerran, vuonna 1948. Tuolloinkaan rajoitusta ei saatu kirkkolakiin, koska presidentti Juho Kusti Paasikivi ei vienyt asiaa eduskuntaan.
Käytännössä vihkimisestä kieltäytyviä ei juuri rangaistu. Vasta vuonna 1978 piispainkokous suositti, että omantunnonsyistä vihkimisestä kieltäytyvän papin pitäisi ilmoittaa kannastaan piispalle, ”joka päättää, miten asia on hoidettava”.
Eronneiden vihkimiseen esitettiin myös vaihtoehtoista vihkikaavaa. Hirvosen mukaan siitä olisi puuttunut liiton vahvistaminen ”Kristuksen palvelijana” ja ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Pois olisi jätetty myös joitain siunausosuuksia. Hirvonen huomauttaa, että ihmisten puolesta ajateltiin voitavan rukoilla, muttei liiton. Joskus ehdotettiin, että pappi saisi toimittaa vihkimisen siviilikaavalla.
Kansankirkolliset huomioivat seurakunnan jäsenet, herätyskristillisiä sitoi Raamattu
Eronneiden vihkimistä lähestyttiin kirkolliskokouksessa teologisista, yhteiskunnallisista, sielunhoidollisista ja juridisista näkökulmista, Hirvonen kirjoittaa.
Teologisessa arvioinnissa Raamattu oli pääosassa 1950-luvulle, jolloin avioliittoetiikan pohjana alettiin painottaa luonnollista lakia. Yhtenäistä näkemystä Raamatusta ei missään vaiheessa saavutettu. Hirvosen mukaan kirkkolakikomitea totesi jo vuonna 1958, ettei kirkossa ole päästy yksimielisyyteen Uuden testamentin avioliittokohtien tulkinnasta eikä niiden toteuttamisesta avioliittolainsäädännössä. Näin ollen asian ratkaisussa ei voitu ottaa lähtökohdaksi kirkon yhtenäistä kantaa.
– Melkein kaikki viime vuosina samaa sukupuolta olevien vihkimisestä esitetyt argumentit esitettiin vähän toisessa muodossa jo silloin, Hirvonen sanoo.
Myös osapuolet muistuttivat tämänhetkisiä pooleja, konservatiiveja ja liberaaleja. Eronneiden vihkimisestä käydyssä keskustelussa kansankirkolliset olivat sitä mieltä, että kirkon pitää huomioida erilaisissa elämäntilanteissa olevat jäsenensä. Herätyskristilliset taas katsoivat, että tietyt raamatunkohdat sitovat kristittyjä myös nykyään, Hirvonen kertoo.
Vihkimisen vastustajat vetosivat Raamattuun, avioliiton arvon säilyttämiseen ja lasten tunteisiin. Puolustajat puhuivat esivallan kunnioituksesta, kansankirkon asemasta, pareihin kohdistuvasta rakkaudellisesta huolenpidosta, luonnollisesta moraalilaista, regimenttiopista, tunnustuskirjoista ja eronneiden oman omantunnon kunnioittamisesta.
Kirkolliskokouksessa kuultiin myös tarinoita mielensä muuttaneista. Hirvonen kirjoittaa, kuinka piispa Martti Simojoki oli sotien jälkeen kuulunut eronneiden vihkimisen jyrkimpiin vastustajiin. Hän vaati asiassa ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan sanalle.
Vuonna 1966 Simojoki pyörsi päänsä.
”Jeesus ei kylläkään hävitä lain käskyjä, mutta voi sanoa, että hän eräässä mielessä relativoi ne, koska hän niiden yläpuolelle asetti käskyn rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään”, Hirvonen raportoi Simojoen sanoneen.
Kuva: Olli Seppälä
Lue myös:
Björn Vikström puheenvuorossaan: ”Rinnakkaiset käsitykset avioliitosta eivät ole uusi ilmiö”
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.