Vaikka Halloween valtaa alaa, kirkossa pyhäinpäivä on yhä ylösnousemuksen toivoa täynnä. Hautausmaiden kynttilämeret kertovat kiitollisuudesta edellä käyneitä sukupolvia kohtaan.
Hassuja hirviöitä, karmeita kummituksia ja somessa seksikkyyteen pyrkiviä sarvipäitä lateksiasuissaan. Eivätpä olisi edesmenneet esivanhemmat ehkä aikanaan arvanneet, millainen olisi pyhäinpäivän vieton vaihtoehtona toimivan Halloween-juhlan pukukoodi.
Vai olisivatko nuo hiljaa ja hartaasti haudoille astelleet ja itsekin myöhemmin muisteltavien pyhien joukkoon liittyneet henkilöt aavistaneet, että tyylikäs noita pukeutuu punaiseen seittikuvioituun hattuun ja värikkääseen viittaan ja kruunaa kokonaisuuden pitkillä pitsikäsineillä?
Tai että taikojen tekoa varten trendikkäiden pikku pirulaisten, vampyyrien ja viikatemiesten mukana kulkee pääkallo? Ja että noidan seuralaisella on suotavaa olla hämähäkinseittisolmio sekä massamurhaajaelokuvista tuttu paholaisnaamio.
Miten kuoleman kulttuuri kehittyy, jos keskitymme pahuksenmoiseen bilettämiseen?
Kynttilä- ja kukkakauppiaiden sekä seurakuntien edustajat eivät epäilemättä lannistu bisnes- ja hupimielessä maahantuodun, kilpailevan juhlan edessä, saati sorru moralisoiman kurpitsajuhlijoita.
Eikä aidosta kilpailusta olisi kysekään, sillä suosionsa edelleen yllättävän pitkälti säilyttänyttä pyhäinpäivää on paha tuotteistaa naamiaisasuiksi.
Kristillisen pyhäinpäivän perinteen mahdollinen muuntuminen ja pöhöttyminen Halloween-versioksi saattaa silti arveluttaa. Miten kuoleman kulttuuri kehittyy, ellemme enää muistele hyvällä pyhiä vaan keskitymme pahuksenmoiseen bilettämiseen?
Kotimaan entinen päätoimittaja, tietokirjailija ja pappi Pentti Lempiäinen (1932–2021) totesi teoksessaan Pyhät ajat (Kirjapaja), että yhteiskunnassamme on painetta tehdä pyhäinpäivästä yleinen vainajien päivä.
Tätä kehitystä ei ollut teologin mielestä syytä edistää, sillä pelkkä kuoleminen ei ole juhlapäivän arvoinen asia. Mutta kuoleman voittaminen on juhlan paikka!
Kuoleman kuvastolla verrattain kevytmielisesti leikittelevä karnevaali voi toki myös muistuttaa kansaa Kuoleman majesteetista.
Kehottihan Lutherkin kristittyjä nauraa hohottamaan kuoleman ja perkeleen valloille, jotka mellastuksestaan huolimatta on kukistettu Golgatalla aika päiviä sitten.
Kirjailijapapin mielestä kuoleman ajatusta paetaan kulttuurissamme koko ajan
Kirkkokaan ei pyhien joukkoon liittymisen ja taivaaseen pääsyn tarkoista yksityiskohdista tiedä, mutta vertauskuvien kautta ja kuin kuvastimesta kuoleman teologiaa on hahmotettu, Ilmestyskirjan näyt etunenässä.
Kuoleman jälkeen mennään elämässä eteenpäin ennemmin tai myöhemmin, riippuen Raamatun ja kristillisen perinteen painotuksesta: ”Jo tänään olet minun kanssani paratiisissa” (Luuk. 23) tai viimeisen tuomion päivänä (Matt. 25).
Arto Köykkä katsoo kuolemaa silmiin inspiroivassa kirjassaan Rakkaus, kuolema ja Jumala (Kirjapaja). Kirjailijapapin mielestä kuoleman ajatusta paetaan kulttuurissamme koko ajan – ja lujaa. Kuoleman kanssa leikitään piiloleikkiä.
Moni lykkää mielessään kuoleman muistinmenetyksen jälkeiseen aikaan, ja sitä aikaa yritetään aktiivisesti olla ajattelematta. Elämänhallintaan pyrkivä nykyihminen ulkoistaa omaa itsevaltiuttaan uhkaavat asiat ajattelunsa ulkopuolelle.
Onko kuoleman unohtamisyrityksessä sitten jotain pahaa? Jos ihmisen yksi tavoite on totuuden etsintä, täytyy ottaa kantaa myös elämän rajoihin, Köykkä katsoo. Kun ihminen etsii ratkaisuja perimmäisiin kysymyksiin, hänelle ei kelpaa vastaukseksi, että kysymyksenasettelut ovat ehkä epätieteellisiä.
Siinä sielunhädässä kristittyjen on koetettava vastata ihmisten luontaiseen kuolemasta puhumisen tarpeeseen. Kirkko ei saa hylätä tätäkään totuuskysymystä, vaikka se on joidenkin mielestä vähän epämiellyttävä.
Kirkossa on hyviä ja rohkeita kuoleman asiantuntijoita
Köykän mielestä kirkko ei saa toisaalta ratsastaa kuolemalla tai kulkea ikään kuin kuoleman asiamiehenä. Ihmiset nostavat kyllä iankaikkisuuskysymykset itse esiin, kun kuoleman todellisuus oikeasti koskettaa.
Kirkossa puhutaan huomattavasti löysempiä elämästä kuin kuolemasta. Me olemme kuitenkin aika hyviä ja rohkeitakin kuoleman asiantuntijoita, kirjailijapappi rohkaisee kirkon väkeä.
Mitä kirkko sitten opettaa pyhäinpäivänä? Päivän evankeliumissa on tavattu julistaa autuaiksi muiden muassa murheelliset, hengessään köyhät, vanhurskauden nälkäiset ja janoiset, armahtavaiset, rauhantekijät ja vainotut.
Koskapa kuoleman edessä armon on katsottu käyvän oikeudesta, pyhä ihminen ei tarkoita täydellisen hyvää, elämässään moitteettomasti onnistunutta pyhimyshahmoa. Pyhyys on pikemminkin yhä syvenevää synnin ja armon tuntoa. Kristuksen vaikutuksen alaisena olemista.
Poisnukkuneiden pyhien muisto elää. Ylösnoussut Kristus tuli valoksemme kuoleman varjon maahan: joka uskoo häneen, saa elää, vaikka maallinen tomumaja maatuukin.
Vanhassa siunauskaavan rukouksessa pyydetään, ettemme unohtaisi surun ja menetyksen hetkellä iankaikkisen elämän toivoa. Kuoleman todellisuuden edessä pyhäinpäivän viettäjä voi yhä tukeutua turvallisesti kristillisiin kuoleman- ja elämänviisauksiin – Korkeimmassa eli viime kädessä uskoon taivaasta, jossa tulijaa jo odotetaan.
Kolmas kirjailijapappi Martti Lindqvist muotoili kauniin taivasmatkavision: ”Ihmisen lähtö on kuin laiva, jolle satamasta vilkutetaan kyynelsilmin: ’Tuolla se menee.’ Vastarannalla odottaja ilahtuu ja vilkuttaa: ’Tuoltahan se jo tulee.’”
***
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä