Yksi ekumenian maailman uusista käsitteistä on ”globaali kirkko”. Näin väittää Suomen Lähetysseuran eläkkeellä oleva lähetysteologi Risto A. Ahonen.
Hänen mukaansa maahanmuuttajien kristillisyydessä on paljon ajattelua, jossa Euroopan vanhoja kirkkoja pidetään kuolevina ja etelän karismaattista hengellisyyttä tulevaisuutena. Kolonialismin varjo siis estää etelän kristittyjä usein näkemästä länsimaisen kristillisyyden rikasta hengellistä perintöä.
Ahonen puhui tammikuun lopussa Helsingissä pidetyssä Kirkon missio ja globaali kristinusko -seminaarissa. Hän pohti myös, miten eskatologia on jätetty villin mielikuvituksen temmellyskentäksi sekä nosti esiin näkökulmia siitä, miten lukemattomilla eri kielillä puhuttu kristinusko on vaarassa pirstoutua.
Maantiede ei enää painotu lähetystyössä
Ahosen mukaan ”globaali kirkko” ei ole terminä aivan yhtä rikas kuin ”kirkon universaalisuus” tai ”katolisuus”, mutta se on hyödyllinen ja kuvaa kirkon todellisuutta ainakin kahdella tavalla.
– Ensinnäkin globaali kirkko korostaa kristinuskon maailmanlaajuista luonnetta ja kirkkojen riippuvuutta toisistaan. Se, mitä tapahtuu kirkolle toisella puolella maapalloa, koskee myös meitä, Ahonen sanoi.
– Toiseksi globaali kirkko muistuttaa lähetystyön tavoitteesta viedä todistus Kristuksesta ”aina maan ääriin saakka”. Tämä suuri tavoite on toteutunut maantieteellisessä mielessä niin, että kaikista maista löytyy kristillinen kirkko.
Ahonen muistutti, että on paljon myös sellaisia ihmisryhmiä ja ihmisiä, jotka eivät ole kuulleet mitään Kristuksesta tai eivät enää halua kuulla hänestä mitään.
Lähetystyö jatkuu, mutta maantieteellinen ulottuvuus ei enää painotu kuten ennen. Sen sijaan esimerkiksi ajallinen, eskatologinen tavoite lähetystehtävän täyttämisestä tulee entistä selvemmin esille.
Kirkot unohtivat eskatologian
Ahonen pohdiskeli myös sitä, että Jeesus liitti julistuksessaan lähetyksen ja kaiken lopun yhteen. Aikaa on niin kauan kuin lähetystyö on kesken.
– Kirkot ovat aikaisemmin vähätelleet eskatologiaa ja se on jäänyt opin muodostuksessa sivuun. Eskatologia on jätetty villin mielikuvituksen temmellyskentäksi ja lopun ajan merkkien sensaatiohakuiseksi selvittelyksi, Ahonen tykitti.
Ahosen mukaan ihmiset ovat kuitenkin ”kirkon vaietessa” luoneet sekulaarin eskatologian. Tässä on kunnostautunut myös viihdeteollisuus.
– Yllättävän paljon tilaa saavat televisiossa ja aikakauslehdissä erilaiset ennustajat. Lisäksi futurologiasta on tullut varteenotettava tieteenala.
Ahonen summasi eskatologista pohdintaansa toteamalla sen hahmottuneen viimeaikaisessa missiologisessa keskustelussa Jumalan missioksi, maailmansuunnitelmaksi, jossa Jumala pelastaa ihmisen Kristuksen pelastustyön tähden ja uudistaa koko luomakunnan, luo uuden taivaan ja maan.
– Eskatologiassa ei ole niinkään kysymys kaiken lopusta kuin täyttymyksestä ja perille pääsemisestä, Ahonen tiivisti.
Islamissa vain arabia, kristityillä kaikki kielet
Kristinusko on levinnyt historiassaan monien kielien ja kulttuurien piiriin, ja kristinusko arvostaa universaalisti monia kieliä. Asia selviää Ahosen mukaan helposti, kun verrataan kristinuskoa tässä suhteessa islamiin.
– Islamin mukaan vain yksi pyhä kieli, arabia, kelpaa ilmoituksen ja rukouksen kieleksi. Tästä syystä jokainen muslimi joutuu opettelemaan rukoilemista varten arabiankielisiä Koraanin lauseita. Kristinuskossa jokainen kieli ja kulttuuri ovat arvokkaita ja voivat periaatteessa tulla kristinuskon uudeksi vallitsevaksi pääkieleksi ja kulttuuriksi.
Toisaalta voidaan Ahosen mukaan kysyä, muuttuuko kristinuskon sisältö relatiiviseksi tulkintojen tulkinnaksi satojen kielien tuodessa siihen oman tulkintansa. Lisäksi kristinuskoa on piinannut kauan jatkuva pirstoutuminen.
– Vuonna 1900 eri kirkkokuntia oli 1.600. Viime vuonna niitä oli jo 45.000, Ahonen sanoi lähteisiin viitaten.
Kontekstuaalisuus on Ahosen mukaan auttanut näkemään kristinuskon kulttuurisidonnaisuuden. Jokainen kieli ja kulttuuri tuo uskon ymmärtämiseen antinsa. On myös havaittava kulttuurin rajoitukset ja kunkin kulttuurin turmeltuneisuus.
Onko kirkkojen kohtaaminen vain sanahelinää?
Kirkkojen pirstoutumisen jatkuessa joudutaan Ahosen mukaan kysymään, onko puhe niiden keskinäisestä riippuvuudesta ja yhteydestä vain kaunista sanahelinää.
– On suuri vaara, että kirkot etääntyvät yhä enemmän toisistaan. Vaikein ongelma koskee kristittyjen uuden enemmistön ja vanhan kristikunnan eli Euroopan kirkkojen suhdetta, Ahonen sanoi.
Hän jatkoi uuden kristikunnan elävän usein vähemmistökirkkoina yhteiskunnissaan Afrikassa ja Aasiassa. Näin siitä huolimatta, että kristittyjen määrä voisi sinänsä eri paikoissa olla absoluuttisesti varsin suuri.
Vanha kristikunta muotoutui Ahosen mukaan vuosisatojen aikana vallankäyttäjäksi ja valtion liittolaisena merkittäväksi yhteiskunnalliseksi vastuunkantajaksi. Valtakirkko on myös ollut enemmistön kirkko.
Tässä on vaaninut vaara Euroopan vanhoille valtion- ja enemmistökirkoille.
– Samaistuessaan aikansa kulttuuriin kirkko on ollut altis vallitsevien aatevirtauksien vaikutuksille, jotka ovat usein vieraannuttaneet kirkkoa sen omista juurista. Vanhan kristikunnan suhde lähetykseen on jäänyt etäiseksi muun muassa sen takia, että kaikki kristikunnan sisällä olevat ihmiset ovat olleet kirkon jäseniä.
Aivan toisenlainen kirkkojen ja kristittyjen joukko ovat Ahosen mukaan länsimaiden ulkopuolella syntyneet kirkot, joissa kristityt elävät vähemmistönä vieraan uskonnon ja kulttuurin paineen alla, kuuluen usein myös köyhimpään väestönosaan.
Tämän tyyppinen kristillisyys on muuttoliikkeen myötä saavuttanut myös Euroopan. Suurimpia uusia kristittyjen ryhmiä lännessä ovat esimerkiksi kiinalaiset ja nigerialaiset.
Maahanmuuttajat arvioivat lännen kirkkoja liian kriittisesti
Euroopassa ei Ahosen mukaan ole tiedostettu kristikunnan piirissä tapahtunutta muutosta. Esimerkiksi ekumeenista keskustelua tai lähetystyötä ei enää tehdä globaalisti läntisten kirkkojen ehdolla.
Myös maahanmuuttajien kristillisyydessä on Ahosen mukaan ongelmia.
– Maahanmuuttajien kristillisyydessä on paljon sellaista ajattelua, että Euroopan kirkkoja pidetään kuolevina ja etelän karismaattista hengellisyyttä tulevaisuutena. Ylemmyydentunto seuraa heitä. Kolonialismin varjo estää etelän kristittyjä usein näkemästä länsimaisen kristillisyyden rikasta hengellistä perintöä.
Ahosen mielestä etelän kristittyjen pitäisi kuitenkin perehtyä myös länsimaiseen kulttuuriin, voidakseen ymmärtää eurooppalaisten ajattelua ja elämänasennetta.
– Pinnallinen toisen kulttuurin tuomitseminen katkaisee yhteyden ja tässä tapauksessa eristää maahanmuuttajat kantaväestöstä. Johann Sebastian Bachin kirkkomusiikki esimerkiksi on kaukana afrikkalaisten helluntaiyhteisöjen meluisasta jumalanpalveluksesta ja musiikista, Ahonen sanoi.
Pirstoutuneen kirkon muuttumaton perusta on apostolisuudessa
Euroopan kirkkojen suuri hämmennyksen aihe on Ahosen mukaan ollut valtaisa kirkosta eroaminen, mikä uhkaa raunioittaa monen kirkon talouden. Kirkkojen tilannetta on yritetty parantaa eri tavoin ottamalla huomioon paremmin ihmisten toiveet.
– Ongelmia ei kuitenkaan ratkaista loputtomilla kyselyillä siitä, mitä mieltä ihmiset eilen olivat ja mitä he mahdollisesti tänään ja huomenna ovat, Ahonen totesi.
Kaiken kaikkiaan kirkkojen uskottavuus kärsii Ahosen mukaan pahasti, jos Eurooppaan muodostuneet ja edelleen kasvavat maahanmuuttajien seurakunnat jäisivät erillisiksi yhteisöiksi, vaille mitään yhteyksiä vanhoihin kirkkoihin.
Kirkkojen pirstoutuminen onkin pakottanut kirkot kaikkialla selvittämään, mikä on kirkon identiteetti tässä ajassa. Ahosen mukaan identiteetin etsiminen on jatkuva prosessi, mutta sen muuttumaton perusta on kirkon apostolisuudessa: uskollisuutta kirkon silminnäkijätodistuksesta lähteneelle todistukselle ja apostoliselle lähetystehtävälle. Kirkon olemassaolo ja tarkoitus perustuu kaikessa Jumalan valintaan, kutsuun ja valtuutukseen.
Mihin Jumala tunnustautuu?
Ahonen päätti esitelmänsä pohdiskelemalla sitä, mikä kaikkien kirkkojen elämälle on lopulta kaikkein ratkaisevinta. Hän lähti liikkeelle kansalaisuskonnon, civil religionin, käsitteestä.
Kansalaisuskonnon sanotaan esiintyvän esimerkiksi Yhdysvaltojen presidenttien virkaanastujaispuheissa, joissa kansakunnan historiaa ja tulevaisuutta tarkastellaan usein voimakkain uskonnollisin kielikuvin.
Yhdysvaltalainen professori, luterilainen Martin E. Marty on kuitenkin kiteyttänyt kansalaisuskonnon merkityksen väittämällä, että kyse ei ole todellisesta uskonnosta: kukaan ei käytännössä harjoita kansalaisuskontoa, eikä tunnustaudu siihen.
Ahonen viittasi viime syksynä Helsingin Alppilan kirkossa pidettyyn teologikokoukseen. Lehdistössä oli hänen mukaansa uutisoitu joidenkin kokoukseen osallistuneiden teologien väite, jonka mukaan kirkon olisi aika uudistua ja hylätä kiireesti nykyihmiselle käsittämättömät väitteet Jeesuksen uhrikuolemasta ja ylösnousemuksesta.
Tätä Ahonen luonnehti ”pysäyttäväksi väitteeksi”. Hän korosti, että kirkon elämälle onkin ratkaisevaa se, mihin Jumala, mihin Pyhä Henki sitoutuu.
– Apostolit lähetettiin nimenomaan Jeesuksen sovituskuoleman ja ylösnousemuksen todistajiksi, ei jonkin ylevän elämäntaidon esittelijöiksi, Risto Ahonen summasi.
Kuva: Sari Lehtelä/ Suomen Lähetysseura. Bahir Darin pieni seurakunta Pohjois-Etiopiassa kuuluu Mekane Yesus kirkkoon.
Ilmoita asiavirheestä