Marja Ikosen liikkeissä on jo häivä iän jäykkyyttä, kun hän kävelee Nurmeksen hautausmaalla nurmen peittämälle puolisonsa haudalle. Siellä hän suri ajatuksissaan myös talvella, kun hänen selkäänsä tömähti lunta.
– Ajattelin heti, että Visa viskasi lumen herättääkseen huomioni. Juuri sellaisia kepposia hän teki.
Marja tapasi Visan 50-luvun kesätanssilavalla. Liitosta tuli hyvä ja turvallinen. Siitä kertovat 54 yhteistä vuotta, mikä tuntuu lyhyeltä ajalta, kun sitä katsoo taaksepäin.
– Elämä oli rikasta, kun Visa oli aina valmis kaikkeen; minne tahansa voi lähteä, mitä tahansa kokea ja tehdä. Hänellä oli tapana sanoa, että kaikki järjestyy, ja niin myös tapahtui.
Ihmeellisen kaunis kuoleman hetki
Sitten tuli vakava sairaus, joka uuvutti Visan puolitoista vuotta sitten. Hän ei jaksanut enää ja halusi lopettaa hoidot. Hän puristi vielä Marjaa kädestä ja nukkui rauhallisesti pois. Siitä alkoi ihmeellinen ja kaunis aika, jota on vaikea kuvailla.
– Olen paljon miettinyt, mistä se suuri juhla tuli siihen yöhön. Kuin taivas olisi avautunut. Tunne säilyi matkan Joensuusta Nurmekseen, ja vielä kotonakin tuntui, että meillä on nyt on suuri juhla; että jotakin suurta oli tapahtunut.
Marjan mielestä yön tunnoissa oli jotakin samaa kuin lasten syntymisissä; että on lähellä taivasta.
Hätä iski myöhemmin. Missä Visa nyt on, ja onko hänen hyvä olla? Marja etsi vastausta kirjoista, selityksiä löytyi, mutta lopulta oli hyväksyttävä se, että kuolema on mysteeri. Jumala pysyy vaiti.
– Silti se askarruttaa. Ihan hiljattain mietin sanoja, että ”on sinut herättävä viimeisenä päivänä” – niin, mutta mitä siinä välissä on? Huolehtiminen kuitenkin loppui siihen, kun kappalainen sanoi, ettei minun huolenpitoni yllä rajan taakse.
Hautausmaa on turvapaikka
Marjan äiti kuoli, kun hän oli 12-vuotias. Se teki kuolemasta tuttavan, ja Visan myötä siitä tuli melkein ystävä. Marja pohtii rauhallisesti, että hänkin voisi nukkua jo pois. Raskasta on se, että läheisimmän ihmisen kuolema vei elämältä merkityksen.
– Lastenlapset pitävät eniten kiinni elämässä. Nelivuotias kysyikin minulta, että ethän sinä mummi kuole, ja lupasin, että en kuole.
Äidin kuolema sai aikaan myös sen, että hautausmaa on Marjalle turvapaikka. Visan haudalla hän kävi aluksi joka päivä ja nykyisin pari kolme kertaa viikossa, aina kun siltä tuntuu.
– Täällä näkee, miten meille kaikille käy. Ennemmin tai myöhemmin olemme kaikki täällä. Se tieto lohduttaa ja asettaa asioita kohdalleen. Visa on jo siellä, mihin me kaikki olemme matkalla.
Syvä rauha alkaa portilta
Hautausmaan rautainen portti kolahtaa, ja Leena Saastamoinen lähtee kävelemään käytävää, jota vartioivat panssariesteen jyhkeät kivipaadet. Niistä kolme on siirretty keskelle uurnalehtoa, johon on haudattu Leenan 4,5 vuotta sitten kuollut puoliso Heikki.
– Hautausmaalla rauha on jotenkin syvempi kuin muualla, se alkaa heti portilta, ihan kuin siinä olisi näkymätön seinä. Täällä rauhalla ei ole kattoa eikä seiniä. Sen voi tuntea, mutta sitä ei voi kuvata sanoin, eikä sitä voi ymmärtää.
Tuhkaus oli Heikin kuoleman aikoihin vielä uusi ja vastustustakin herättänyt tapa Nurmeksessa, mutta Leena ei ole katunut sitä hetkeäkään.
– Tytär aikoinaan vastusti tuhkaamista ja sanoi, että ainakaan häntä ei polteta helvetin tulessa, mutta minä haluan, että minutkin tuhkataan, kun kuolen – ja tapaan Heikin, niin uskon.
Leenan vakituiseksi tullut kävelyreitti alkaa isän haudalta, joka on heti portin takana. Uurnalehdolta matka jatkuu sukulaisten hautojen kautta, lammen vieritse, lapsuudenystävän pojan haudalle. Siellä ajatukset ovat kiinni elämässä.
– Jossakin vaiheessa Heikin kuoleman jälkeen päätin, että haluan katsoa, mitä elämä voi vielä antaa. Että minun osaltani tämä ei ole vielä tässä. Siitä piti tehdä ihan tietoinen päätös.
Tällä kertaa Leena ei sipaise kädellään miehensä nimilaattaa niin kuin hän joskus tekee. Ikään kuin mies olisi sillä tavalla enemmän läsnä.
Työhuone siunauskappelin siivessä
Ahti Kortelaisen työhuone on muutama vuosi sitten remontoidun siunauskappelin siivessä. On rauhallinen hetki. Ulkona raatavat kesätyöntekijät. Hautausmaapuutarhurina Kortelaisen on luontevaa kutsua työmaataan hellästi Jumalan puutarhaksi. Hän haluaa muokata siitä puistoalueen, jossa ihmiset voivat viettää aikaa ja muistella vainajiaan.
– Miksei hautausmaa voisi olla viihtyisä? Ei Nurmeksessa ole muitakaan puistoalueita, jonne ihmiset voisivat tulla rauhoittumaan. Pitää vain muistaa, että tämä on pyhää maata ja käyttäytyä sen mukaisesti.
Hänen oma isänsä on haudattu lähelle panssariesteaitaa, sodat käyneestä miehestä kun on kyse. Paikka on metsäinen, se kertoo isän luontoharrastuksesta. Hautapaikka on muillekin herkkä asia.
– Jos joku aloittaa uuden hautojen rivin, varmistetaan, että haudataanhan siihen muitakin. Joillekin kappeli on turvapaikka, ja siihen halutaan vähintään näköyhteys.
Työ hautausmaalla on opettanut Ahti Kortelaiselle, että elämä on rajallista, ja monet suunnitelmat jäävät toteutumatta. Siksi oma suunnitelma on puoliksi valmis: hautapaikka valittu, mutta se on vielä harkinnassa, pistetäänkö tuhka kuoppaan uurnassa, pellavapussissa vai ihan sellaisenaan.
Äiti oli luotettava ihminen
Tarja Tuonosen äiti lepää sukuhaudassa hautausmaan vanhimmassa, vuonna 1871 vihityssä osassa, jonka luonto on vallannut takaisin, ja puuristit ovat lahonneet ajat sitten. Männyt varjostavat käytäviä, ja niiden pinnassa on paksu kilpikaarna.
– Äiti ei halunnut näin syrjään. Tuntuu vähän pahalta, että täällä hän nyt kuitenkin lepää. Isä sanoi, ettei äiti tule valittamaan meille paikasta. Se on sitä isän huumoria; hän haluaa aikanaan sinne äidin viereen.
Äidin kannanotto oli Tarjasta yllättävä, sillä tämä ei välittänyt seuraelämästä. Kun äiti jäi eläkkeelle kyläkauppiaan työstä, hän halusi vain olla rauhassa kotona ja perheensä kanssa.
Tarjan on vaikea puhua äidin asioista, sillä siitäkään äiti ei pitänyt. Ei puhunut asioistaan itsekään, ei edes sairaudestaan – liekö puhunut lääkäreillekään, Tarja pohtii.
– Äiti itse oli luotettava ihminen. Hän vei mukanaan monia minunkin salaisuuksiani.
Miksi Jumala ei auta?
Tällä hetkellä tyttären mielessä ovat marraskuussa kuolleen äidin viimeiset tuskaiset ajat, eivät ne hyvät ajat, joita sentään oli vuosikymmeniä. Äiti täyttäisi tänä vuonna 78 vuotta.
– Kolme päivää ennen kuolemaansa äiti kysyi, miksi Jumala ei auta. Seuraavana päivänä isä luki hänen luonaan Herran siunauksen. Lopussa äiti yhtyi siihen, ja isästä näytti kuin hän olisi rauhoittunut. Siitä tuli minulle hyvä mieli. Siskolle äiti sanoi myöhemmin, että Jumala auttaa.
Haimasyövän kipujen myötäeläminen oli niin raskasta, että Tarja kallistui kannattamaan eutanasiaa silloin, kun toivoa ei ole ja ihminen täysissä järjissään sitä pyytää.
– Oli rankkaa, kun äiti nosti kädet kohti ja pyysi, että ota minut pois; koin hänen haluavan, että otan hänet pois siitä tilanteesta.
Tarja oli äidin vierellä, kun tämä kuoli. Sitä hetkeä hän ei antaisi pois. Kuolema näyttäytyi suurena salaisuutena, joka paljastaa itsensä vasta omassa kuolemassa.
– Hautausmaa on tullut entistä tärkeämmäksi. Ennen kävin täällä kerran kesässä, nyt joka viikko. Jo äidin sairastaessa kävelimme täällä isän kanssa. Sillä tavoin me valmistauduimme siihen, mikä oli edessä. Teimme surutyötä jo etukäteen.
Nuori lääkintäkapteeni Englannista
Hautausmaan vanhassa osassa on jo kauan levännyt myös englantilainen lääkintäkapteeni Arthur Lewis Hoper-Dixon. Seurakunnan kirjat kertovat, että hän kuoli vuonna 1896 selkäydinkuumeeseen vain 34-vuotiaana.
Arhurin tarina on kiehtonut paikkakuntalaisia. Mikä toi englantilaisen pohjan perukoille? Paljon kannatusta saa kuolema häämatkalla. Tosiasiassa Arthur oli juuri jäänyt eläkkeelle armeijasta ja matkustanut vaimonsa Floran kanssa Intiasta Norjaan.
Pohjois-Karjalaan avioparin – ehkä lastensa kanssa – toi lehtiartikkeli, joka kertoi nurmekselaisen Alexandra Tawastjernan karhunkaadosta. Asia kiinnosti Arthuria, joka harrasti metsästystä, ja niin perhe tuli Tawastjernien vieraaksi.
Hoper-Dixonin hautakivi on Englannista. Mutta mistä tulevat kukat, joita ilmestyi joskus keväisin hänen haudalleen?
Mysteeri paljastui, kun paikallislehti paljasti, että kukat toi paikkakuntalainen Pirjo Pelo-Hirvonen, ainakin aluksi ihan arkisesti vain siksi, että oli tullut ostaneeksi kukkia omaa tarvetta enemmän.
Ja yli lensi kaksi joutsenta
Hautausmaan parkkipaikka tuo Arja Kuittisen mieleen keväiset hautojenlaittopäivät, joihin hän osallistui mummon kanssa. Polvenkorkuisena hän seurasi, miten yksi mummon ystävistä määräsi, mitä kukkia haudoille laitetaan. Muut eivät uskaltaneet panna vastaan.
– Suhde hautausmaahan syntyy jo lapsena. Niin kävi ainakin minulle, kun mummo otti minut aina mukaansa haudoille. Jotkut ystäväni eivät käy täällä, koska eivät ole tottuneet käymään haudoilla.
Arjan kaksi parasta ystävää kuoli, kun ystävykset olivat kolmissakymmenissä. Anu haudattiin tänne tätinsä viereen, Riitan tuhkat siroteltiin Pielisen rannalle.
– Molemmat tavat ovat hyviä. Riitta ei halunnut, että hänen hautansa jäisi kenenkään vaivoiksi. Kun hänen tuhkansa vietiin Pieliselle, yli lensi kaksi joutsenta. Siksi muistan häntä aina, kun joutsenet palaavat keväällä.
”Katso, täti, hiekkalaatikko!”
Arja uskoo, että kuolema ei ole lopullinen loppu ja siksi se ei myöskään erota häntä ystävistä. Hän piirtää käsillään laajan ympyrän kuvaamaan maailmankaikkeutta: siellä jossakin he ovat.
– Se muuttaa ihmistä, kun on itse nuori ja kaksi parasta yhtä nuorta ystävää lähtee rinnalta. Minäkin aloin katsoa tarkemmin, mitä teen ja minne menen, etten tuhlaisi aikaa, joka minulla on elettävänä.
Ystävien kuolema syvensi entisestään Arjan suhdetta hautausmaahan. Joskus hän käy täällä keskellä yötä katsomassa kuutamoa, joka näkyy kunnolla vain hautausmaan pimeydessä.
– Riitan kanssa puhuimme joskus, että olisi kiva tulla tänne ystävien ja sukulaisten haudoille kahvin ja eväiden kanssa. En ole tullut, sillä tiedän, että sitä katsottaisiin pitkään.
Nykyisin Arja vie suvun lapset haudoille. Alkukesällä mukaan pääsi kolmevuotias Sanni, joka oli kuullut pääsiäisenä, että Jeesus on kuollut. Sanni on surrut sitä siitä lähtien.
– Halusin antaa tytölle valoisamman kuvan kuolemasta. Kerroin, että täällä ihmiset saavat levätä, ja täällä on oravia ja lintuja. Kun hän näki kivillä rajatun haudan, hän huusi riemuissaan, että ”Katso täti! Hiekkalaatikko!” Tuntui hyvältä, että hän löysi täältä iloa.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä