Onnittelen tuoreita isovanhempia aina toteamuksella, jonka kuvittelen keksineeni ihan itse: lapset ovat lahja, mutta lastenlapset ovat silkkaa armoa. Siltä minusta tuntui silloin, kun minusta tuli mummu.
Odotin ensimmäistä lastenlastani ilolla ja innolla. Niin kauan kuin muistan, olen hurmioitunut vauvoista, ja toki oma lapsenlapsi on aivan omassa luokassaan vauvojen joukossa.
En kuitenkaan osannut mitenkään varautua siihen, että koko maailmankaikkeus menee uuteen järjestykseen. Mikään ei ollut enää niin kuin ennen. Jatkossa kaikki minun elämässäni kulkisi jotenkin suhteessa tähän pieneen ihmiseen. Minun elämääni annettiin jotain äärimmäisen kallisarvoista. Sain syliini ihmisen, jossa on pala minuakin. Tajusin, että vaikka minulla on paikka hänen elämässään, saan myös hyvällä tavalla pysyä sivussa, koska hänellä on omat vanhemmat, joille nyt koitti aika kasvaa tärkeään tehtävään.
Tuo kaikki oli minulle niin ihmeellistä, että tätä kirjoittaessani edelleenkin liikutuksen kyyneleet valuvat, vaikka hetkestä Kätilöopiston sairaalassa on kulunut yli seitsemän vuotta.
***
Tässä iässä, tässä kohtaa elämää ihmiselämän herkkyys ja hauraus on muuttunut käsin kosketeltavaksi ja sielua riipaisevaksi. Pientä ihmistä katsellessa sitä vain ajattelee, että kunpa elämä varjelisi. Lapsessa on jotain niin pyhää, että aikuisen tehtävä on vaieta pyhän äärellä ja sitoutua aina uudelleen ja uudelleen lapsen elämän suojelemiseen ja varjelemiseen.
Toinen lapsenlapseni syntyi suunnitellusti kotonaan. Sain pitää häntä sylissäni, kun hänellä oli ikää 45 minuuttia. Ihmeellinen lahja, jälleen aivan ilman omaa ansiotani. Tätä muistellessa mummukyyneleet valuvatkin jo aivan valtoimenaan.
***
Vaikka lapsi syntyikin veteen, tarvittiin kaikenlaista pyyhettä ja lakanaa. Saman päivän iltana pesin taloni pyykkituvassa kasan tätä synnytyspyykkiä. Yhtäkkiä koin olevani osa käsittämättömän pitkää sukupolvien ketjua. Tein sitä, mitä isoäidit ovat aikojen alusta tehneet.
Minulla on paikka tässä kaikessa, paikka joka oudosti on keskellä kaikkea mutta ikään kuin vailla selkeää asemaa. Vanhempani ovat vielä elossa, minulla on lapsia ja lastenlapsia. En ole tämän ketjunosan alussa enkä lopussa. Olen suhteessa kolmeen sukupolveen, jossain siellä välissä. Yhtenä ketjun lenkkinä minä olen myös ihan vain minä, joka yrittää kaiken rakkauden ja huolen keskellä olla unohtamatta itseään.
Kirjoittaja on mummu ja pappi.
Kuva: Jukka Granström
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.