Halusin papiksi, koska ajattelin Jumalaa jatkuvasti. Hänen työssään olisin lähellä häntä.
Tiesin, että työ on toistoa. Uskon sanoittamista äärimmilleen yksinkertaistettuna, niin että maallistunut juhlaväki saisi raapaisun yhteistä rajapintaa oman maailmansa kanssa.
Kirjassa Olemisen sietämätön keveys
Milan Kundera pohtii toiston ja katoavaisuuden painoa. Ainutkertaisuus antaa kaikelle sen painon, mielekkyyden. Elämän arvo piirtyy kirkkaimpana kuoleman peilissä. Lapsen hauta on musta aukko, on pidettävä elämästä kiinni tiukasti, ettei se ime sisäänsä. Kundera kyseenalaistaa näkemyksen, että paino olisi negatiivista ja keveys positiivista. Niin minäkin.
***
En tiennyt, miten kuluttavaa tämä työ on. Ei lapsensa arkun äärellä itkevien takia, vaikka siinä on raskain paino. Ei, vaan kahvinjuonnin takia. Ja sen viikonlopun viidennen isämeidän. Kun kukaan ei katso takaisin, vaikka miten olisin läsnä.
Kevyttä on, kun sanat eivät tavoita. Painon voima maaduttaa jalkapohjat kipeästi karheaan soraan. Tärkeästä täytyisi puhua. Minä olisin tässä sinulle, mutta nyt otetaan valokuvia ja nostetaan maljoja. Taakka jää piiloon, kasvot täytyy säilyttää. Kun olen työni tehnyt, voisin lähteä ennen kahvia. Jättää juttelematta säästä Toholammin sukulaisten kanssa, joita en tapaa enää koskaan.
Maailma huutaa Jumalaa. Mutta Jumala ei peity vain pahaan ja pimeään, hän katoaa myös keveyteen. Kirkon duunareilla on koulutus, sydän ja järki, taitavat kädet ja Jumalan kutsu. Silti emme haasta ihmisiä oman elämänsä hengellisiksi subjekteiksi. Emme kuule huutoa, joka ei ole kirkonkielinen.
Kirkko on perinnettä. Kaikki saa muotonsa siitä, miten on tehty ennen. Se, että ihminen on tutkimaton syvyys, ei näy. Sen esiin kaivaminen on työn takana. Me Herran duunarit kastamme, siunaamme, hautaamme ja juomme kahvia. Muutokset ovat hentoja, keveys pysyy, hymy ei säröile.
Pyhätyöläiselle arki on pyhää. Se, ettei kotielämän rajallisina tunteina jaksa lähteä pyhän äärelle, kostautuu: sanat ohenevat, kun oma kaivo tyhjenee.
***
Melkein kaikki tuttuni ovat väsyneitä, neuvottomia tekemään toisin. Väki vähenee, työ on rannatonta, virkatehtävät on hoidettava. Jos jaksaa uutta, on otettava ne tunnit perheeltä ja levolta. Moni palaa loppuun. Joku lähtee muihin töihin. Toisilla taas ei ole töitä, emmekä pysty jakamaan palkkaamme ja huojentamaan työn kuormaa.
Silti emme sano ei, teemme sen mitä ennenkin. Kuten kotikasteita, kirkollisesti mielettömiä. Ajelemme ympäri pitäjää alba pukupussissa, vaikka kaikki vauvat voisi kastaa kirkossa. Aikaa jäisi muulle, kaikkien yhdessäololle. Ei juhlaa, vaan pyhää.
P.S. Aina jossain tehdään uutta, löydetään ihmisten välille siltoja, jotka kestävät raskaan painon. Iloitsen jokaisesta.
Kirjoittaja on pappi ja kuvantekijä.
Kuva: Eero Tammivuori / K-S Foto
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.