Vähintään yksi virsi pitää olla. Niin minulle on ohjastettu ordinaatio- ja pastoraalikoulutuksissa mitä tulee kirkollisiin toimituksiin. Nyt olen alkanut epäillä ohjeen mielekkyyttä.
Epäilys iskee väkisinkin mieleen, kun keskustelee pappina vainajan omaisten kanssa. ”Valitse sinä virsi, ei me oikein näitä tunneta.” Ja se vahvistuu entisestään kappelin penkissä, kun huomaa veisaavansa virttä duettona kanttorin kanssa. Muut eivät joko osaa tai itkevät niin, etteivät voi.
Toisenlaista on silloin, kun paikalla on aktiivista kirkollista väkeä. Silloin mikä tahansa virsi kajahtaa komeana ja täyttää tilan. Mutta muutoin täytyy ikävä kyllä todeta, etteivät keski-ikään yltäneet suomalaiset enää tunne virsiä. Vanhemmille polville vielä Päivä vain ja hetki kerrallansa toimi hyvin.
Viime aikoina olen päätynyt valitsemaan yleispäteväksi virreksi kaikkeen Maa on niin kauniin. Se nyt sentään tunnetaan joulusta. Silti senkään tulevaisuudelle en ennusta hyvää. Nimittäin kun mennään nuorempiin polviin, perinteisistä joululauluista tuttu on enää parodiaversio Joulupuu on varastettu, poliisit on ovella, jos sekään.
***
Virsi on siis hukassa, mutta niin on nuorisolta myös yhteislaulaminen ylipäätään. Jos ei erityisesti harrasta laulua tai ole ahkera kirkossakävijä, ei laula yhdessä toisten kanssa missään.
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö musiikki olisi nuoremmille polville tärkeää. Liekö koskaan ollut niin tärkeää kuin nykyään, jolloin nuoret kulkevat kaiken aikaa kuulokkeet korvilla ja kuuntelevat lempimusiikkiaan. Maakuntalauluja, juomalauluja, kansanlauluja ja virsiä heiltä kuitenkaan on turha odottaa.
Ennustelenpa siis, että tulevaisuuden kasteissa, häissä ja hautajaisissa haluttaisiin kuulla lempimusiikkia, itseä koskettavia tulevaisuudenkappaleita, joista nykyisillä keski-ikäisillä ei ole havaintoakaan. Luultavasti niitä halutaan nimenomaan kuulla, ei laulaa yhdessä.
***
Vilkaistessani Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisua Virsi ja laulu Suomessa vuodelta 2014 kiinnitin huomiota siihen, että ennen reformaatiota suomalaisissa hautajaisissa musiikilla ei ollut kovin tärkeää roolia. Lähinnä hautajaiskulkueissa laulettiin antifoneja, vastauksia ja psalmeja. Luterilaisuus toi sitten mukanaan innokkaan virsilaulun.
Muutoksen edessä siis ollaan taas. Siihen olisi syytä valmistautua niin Toimitusten kirjan kuin kanttorien koulutuksenkin osalta.
Kirjoittaja on Kotimaan toimituspäällikkö. Kolumni on julkaistu 18.2.2022 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Ilmoita asiavirheestä