Lapsena poikkesimme vanhempieni kanssa usein hautausmailla. Kävimme edesmenneiden sukulaisten haudoilla, mutta myös muilla hautausmailla matkaillessamme vieraissa kaupungeissa niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Kävelimme kivien tekstejä, nimiä ja vuosilukuja lukien. Kivissä, paasissa ja hautapaikoissa on kerrostuneena paitsi kyseisen ihmisen ja suvun, myös maan ja paikkakunnan kulttuuriperintöä ja historiaa.
Tuo tapa poiketa hautausmailla ja kiinnostukseni kirkkomaita kohtaan ovat säilyneet, ja ulkomaan lomamatkoillakin olen poikennut katselemaan hautakiviä ja hiljentymään. Ulkomailla muistopaadet ja -merkit ovat erilaisia, niiden koristeellisuus ja koko vaihtelevat.
Suomessa viime vuosikymmeninä yleistyneet suorat käytävät ja kivien tasainen rivistö ovat edelleen muualla harvinaisempia. Pohjoismaissa näkyy paljon luonnonkiviä. Tiedän ihmisiä, jotka ovat eläessään valinneet hautakivekseen itselleen merkityksellisen kiven koti- tai mökkipihastaan.
Kirkkomaat lisäävät puistoalueita, joiden rauhassa viihtyvät myös linnut ja kasvit. Niissä kuuluu ja näkyy elämän jatkumo. Joku itsekin jo edesmennyt on ehkä istuttanut rakkaansa haudalle kukan tai pensaan, jota edelleen jälkipolvet käyvät hoitamassa.
Linnunlaulun kuulee paremmin rauhassa ja kauneudessa. Kirkas, suruton sirkutus voi olla murheen keskellä päivän kohokohta.
***
Monissa kaupungeissa vanhat hautausmaat ovat kaupunkien kasvaessa jääneet keskelle elämän vilinää, kuten Vanhan hautausmaan puisto kotikaupungissani Hämeenlinnassa. Keskellä vilkasta kaupunkielämää kirkkopuisto kutsuu virkistymään vanhojen koristeellisen kivien ja rautaristien lomaan. Sananakin kirkkopuisto luo mielikuvaa miellyttävästä rauhasta ja kutsuu istahtamaan penkille.
Kirkkomailla käynti kynttilöineen on perinne, joka on vuosikymmeniä kuulunut suomalaisten jouluihin, ja kesäksi kunnostetaan pieni puutarha. Kukin ja kynttilöin muistetaan poismenneitä usein myös heidän syntymäpäivinään ja muinakin juhla- ja vuosipäivinä. Heille, jotka asuvat kauempana rakkaidensa viimeisistä leposijoista, hautausmaille on pystytetty muistokiviä, joille voi käydä jättämässä tervehdyksensä ja hiljentyä muistamaan muualle haudattua läheistään.
Rakkaamme eivät kuoleman jälkeen katoa, vaan heidän olemassaolonsa jatkuu niin kauan kuin joku heidät muistaa tai heitä muistelee; läheisemme säilyvät muistoissamme. Kun menetyksen suurin tuska ja syvin suru ajan myötä sammaloituvat, kaipaus muuttaa muotoaan. Muistot elävät ja lohduttavat. Ajatus on lohdullinen. Elämät jatkuvat muistoissamme.
Kirjoittaja on europarlamentaarikko. Kolumni on julkaistu 23.4.2021 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
Lue Sirpa Pietikäisen muita kolumneja:
Kolumni: Voisimmeko kohdella lapsiamme niin kuin kohtelemme ikäihmisiämme?
Kolumni: Vastakkainasettelun politiikan lopputulema on surullisen tuttu
***
Seuraa Kotimaata
Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Ilmoita asiavirheestä