Mikko on kolmekymppinen mies. Hän on naimaton, asuu isossa kaupungissa, työskentelee diplomi-insinöörinä ja uskoo Jumalaan pitkälti niin kuin kirkko opettaa. Mikolle kirkko on tärkeä paikka ja hän mielellään osallistuisi seurakunnan toimintaan. Valitettavasti hän kokee vahvaa ulkopuolisuutta niissä sosiaalisissa ympyröissä, joita paikallisseurakunnat hänen ikäisilleen tarjoavat. Viime aikoina hän on alkanut käydä Lähetyshiippakunnan messussa. Naispappeutta hän ei erityisesti vastusta.
Jarno on reilu parikymppinen mies maaseutukaupungissa. Hän työskentelee lvi-asentajana ja hänellä on jo pari mukulaa. Kastekahveilla Jarno kertoo papille, kuinka kirkon arvot ovat oikeastaan hänellekin aika tärkeät. Iltaisin kädet menevät ristiin niin kuin isoäiti on opettanut. Omien lastensa näkökulmasta hän pitää seurakunnan kerhoja ja muuta kristillisen kasvatuksen tukea äärimmäisen tärkeänä.
Mikko ja Jarno ovat miehiä kovin erilaisissa elämäntilanteissa. Muutama asia heitä kuitenkin yhdistää. Viime vaaleissa he äänestivät perussuomalaisia, he molemmat ovat vakaassa luterilaisessa uskossa ja he molemmat tunnetasolla kokevat, että kirkon näkökulmasta he ovat vääränlaisia kristittyjä.
***
Kirkon tuoreen nelivuotiskertomuksen positiivista tilastoantia oli nuorten miesten yllättävän positiivinen suhtautuminen kristinuskon sisältöihin. Samanaikaisesti kirkon toiminta ei tavoita suomalaisia nuoria aikuisia. Kirkon uusi strategia esittää nuorten aikuisten kirkkokadon ratkaisuehdotuksena valtakunnallisen mallin luomista millenniaalien tavoittamiseen.
Ongelma kuitenkin on, että millenniaalit ovat hyvin moniarvoinen joukko. Ei ole olemassa arvomaailmaltaan tyypillistä millenniaalia, vaan meitä yhdistää erityisesti se, että olemme moniin erilaisiin heimoihin jakautuneita. Paradoksaalisesti Mikko ja Jarno ovat juuri niitä himoittuja millenniaaleja, jotka suhtautuvat kirkon sanomaan erityisen positiivisesti. Mutta myöskin he ovat alkaneet suhtautua kirkkoon kriittisesti.
***
Tavoistani poiketen tällä viimeisellä kolumnillani en tarjoa vastauksia. Haluan esittää kysymyksen. Onko 2020-luvun kirkon mahdollista olla samanaikaisesti teologisesti terävä, oikeudenmukaisuudenjanoinen ja globaalin kirkon tuomat virtaukset huomioon ottava sekä sellainen aito koko kansan kirkko, johon myös Jarno ja Mikko voivat hyvillä mielin kokea samaistuvansa suomalaisina luterilaisina kristittyinä?
Miten tällainen temppu tehdään?
(Mikko ja Jarno ovat fiktiivisiä henkilöitä, mutta perustuvat havaintoihini seurakuntatyötä tekevänä nuorten aikuisten pastorina.)
Kirjoittaja on turkulainen pappi ja Hengen uudistus kirkossamme -liikkeen puheenjohtaja. Kolumni on julkaistu 27.11.2020 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
Lue Matti Hernesahon muita kolumneja:
Kolumni: Jos piispat rajoittavat pappien julkista keskustelua, kirkon jäsenet kärsivät
Kolumni: Seurakunnan profiloinnissa pitäisi huomioida ainakin nämä neljä asiaa
Kolumni: Kirkko ei ole olemassa kristittyjä varten
Kolumni: Kirkon ei kannata taistella trendejä vastaan vaan löytää tähän aikaan sopiva identiteetti
Kolumni: ”Häpeän sinua!”, kirjoitin Kari Kanalalle
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Ilmoita asiavirheestä