Kirkolla on vielä varaa sanoa ei.
Kun pappi kutsutaan nimiäisiin, hän kieltäytyy piispallisen ohjeen auktoriteetilla. Seremoniamestariksi hän ei rupea. Hän on käytettävissä vain, jos lapsi kastetaan.
Kastejuhlassa on kahden kerroksen kummeja, kirkon mitat täyttäviä oikeita ja takariviin asettuvia puolikkaita. Pahimmassa tapauksessa nämä haltiakummit jäävät vaille kummin todistusta, joka saattelisi heitä tärkeään tehtäväänsä kastetun lapsen ystävänä. Vielä todennäköisemmin pappi jättää kirjaamatta heidän yhteystietonsa, koska eihän heille kuulu kutsu mahdollisiin kummipäiviin tai lapsen kanssa kirkkoon.
Kun lemmikkinsä menettäneet pyytävät seurakuntaa järjestämään sururyhmän, seurakunnan mielestä mennään jo liian pitkälle.
Mutta sanoessaan kysyjälle ei kirkko on pahasti väärässä.
Kirkko on pahasti väärässä sanoessaan ei, kun ihminen kutsuu sitä pienen ihmisen ensimmäiseen juhlaan. Kirkko on pahasti väärässä ohittaessaan mahdollisuuden rakentaa yhteyden kirkkoon kuulumattomaan kummiin. Kirkko on pahasti väärässä arvottaessaan, minkä sureminen on lohduttamisen väärti.
Kirkolla on edelleen varaa olla tarvitsematta ihmisiä, vaikka laskevat käyrät kertovat, että yhä harvempi tarvitsee kirkkoa.
***
Entä jos kirkon toimintaa ohjaisi se, mikä ihmiselle on milloinkin tarpeen? Väsyneet vanhemmat saisivat nukkua päiväunet. Reumansyömä vanhus levittäisi lattialle tuoksuviksi pestyt matot. Tukiviidakkoon eksyneellä olisi lomakkeelle täyttäjä. Kukaan ei sairastaisi yksin.
Kirkolla on ollut vahva sisäinen ymmärryksensä siitä, mitä kirkon sopii ja mitä ei. Kädet savessa auttamisen se on ulkoistanut diakoniatyölleen. Yhdessä elämisen sijaan se on keskittynyt tapahtumatuotantoon. Suuri seurakuntalaisten reservi odottaa yhä kutsua työnjakoon. Kiireempi on ollut kehittää ja tarjota valmista kuin kuunnella ja asettua käytettäväksi.
Kun kirkko vastaa kysyjälle ei, se menettää mahdollisuutensa tärkeimpään, mitä sillä on. Vain vastaamalla kysyjälle kyllä kirkko rakentaa yhteyttä ihmisten välille. Missä kukaan koskaan pyytää kirkon läsnäoloa, siellä kirkon pitää sanoa aina kyllä. Vain olemalla ihmisten keskellä kirkko on ihmisten keskellä.
Kultainen sääntö on kaikessa yksinkertaisuudessaan kirkon onnistumisen mittari. Kiitos sille, joka jatkojalosti sen vielä kristillisemmäksi kuin evankeliuminkirjoittajakaan osasi: Tee toiselle niin kuin hän toivoo itselleen tehtävän.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös:
Kolumni: Ikävöin kolmiulotteista Jumalaa
Kolumni: Kun kirkko kääntyy ihmisen puoleen, se kysyy, mitä mieltä ihmiset ovat kirkosta
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.