Tämä suvi on ollut siitä soma, että olen ehtinyt pitää pikkuisen lomaa. Aikaisempina kesinä vapaat ovat olleet vähissä, koska olen lappanut allakkaani enempi töitä kuin olisi ollut tarviskaan. Mutta nyt kävi niin mukavasti, jotta palvelen thaliaa teatterissa, joka on ajoittanut esityksensä arjiksi ja kirjoitushommat olen saanut hoideltua itsellenikin yllätykseksi vähän niin kuin siinä sivussa.
Joutopäivinä en kumminkaan ole pakannut perhettäni autoon ja ajanut satoja kilometrejä härvelipuistoihin tai muihin sellaisiin paikkoihin, joissa pienet makkaraperunat maksavat saman verran kuin viisihenkisen kattilakuntamme puolen viikon ruokaostokset. Sapatit olen käyttänyt oleiluun ja sitä olen harrastanut sekä yksin että porukalla.
Lisäksi olen pysähtynyt katselemaan arkisia maisemia pidemmäksi aikaa ja nähnyt ne vallan uudella tavalla. Itse asiassa kirjoitan tätäkin tekstinpätkää takapihamme terassisohvalla lösöttäen. Ihmiset nukkuvat ja itikat vinajavat, iltarusko on upea ja Simolassa päin päästelee pulloonpuhaltelun kuuloisia ääniä niinkin eksoottinen otus kuin haikara. Tässä on silmien edessä paljon kaunista ja kaikki näkemäni kaunis on jonkun muun kuin ihmiskäden luomaa. Pilvet, puut, taivaanranta, Luojan luoma ja vuoden mittaan muuttuva maisemataulu.
***
Sellaisia tauluja on Suomi täynnä – niin kuin on toki koko maapalleroinen. Noloa myöntää, että kovin harvoin olen malttanut pysähtyä tätä ilmaista taidenäyttelyä ihastelemaan.
Tänä kesänä olen onneksi ehtinyt ja suosittelen samaa muillekin. Sillä vaikka aidatut, popparinkäryiset ja muoviset turistirysät joskus ihan kivoja ovatkin, niin uskomattoman paljon Suomen kesästä saa irti ihan vain tavallista maisemaa aistien. Ja se elämyspuisto on avoinna aina eikä sisäänpääsy edellytä kalliin rannekkeen lunastamista.
Niin että istu, huokaise, ole. Katso ympärillesi ja totea, että kyllä arkkitehturoi Kaikkivaltias maailmaa luodessaan niin napakan elämyspuiston, jotta sitä ihastellessa jäävät ihmisen viritelmät toisiksi.
***
Jaha. Nyt pimeni ilta. Pitää sytyttää pihavalo.
Se paljastaa leikkuuta huutavan nurmikon.
Tällainen on ihmisluonto. Heti tekee mieli alkaa niitä Luojan töitä sipistellä. Vaikka tuskin yläkerran ukko vielä ruohonleikkuusta suuttuu, mutta noin ylipäätään muistan tämän kesän jälkeen kunnioittaa hänen maisemaluomuksiaan enemmän kuin ennen.
Kuva: Jukka Granström
Lue kirjoittajan muita kolumneja:
Kolumni: Sananparsissa asuu viisaus, josta voisi koota säännöt ihmismäiselle elämälle
Kolumni: Pääsiäinen kirkastui minulle viime vuonna, kun istahdin yöllä ulos terassijakkaralle
Kolumni: Monelle kuolleelle kiitos on jäänyt sanomatta – pitäisi muistaa, yrittää edes
Kolumni: Ihminen muuttuu ja parempaan suuntaan
Ilmoita asiavirheestä