Luin hiljattain uudelleen Heikki Räisäsen muistelmat ja isohkon pinon muuta kirkollista lähihistoriaa. Kolme asiaa jäi pohdintaani.
Ensinnäkin huokailin niiden konfliktien määrää, jotka viime vuosikymmeninä on käyty. Raamatun mukaan kristityt tunnetaan rakkaudesta toisiaan kohtaan, mutta oikea historia on pelkkää piikittelyä, piruilua, syrjintää ja välistävetoja. Tämä johtuu tietenkin myös historian näköharhasta. Seesteinen seurakuntaelämä ei ruoki tutkimusta siinä määrin kuin kiistat. Tutkijan viisari värähtää, kun jossain mäiskitään lähimmäisiä sanan säilällä.
Sellaista on elämä myös politiikassa ja urheilussa sekä tieteen ja taiteen kulttuurissa. Uskonto ei ole sen siistimpää. Inhimillistä, mutta ikävää.
***
Paljon ajattelemisen aihetta antoi myös kirkon henkinen ja hengellinen kahtiajakautuminen ja osapuolijaon syveneminen. Nykyiseen skitsofreniaan johti kehitys, joka alkoi viimeistään 1960-luvulla. Silloin olisi ollut vielä mahdollisuus yhteyden rakentamiseen kuuntelemalla ja ymmärtämällä toisia. Tahtoa puuttui. Mikäs oli kiistellessä, kun kirkon jäsenkadosta ei ollut tietoakaan, resursseja ja ihmisjoukkoja riitti!
Työntekijämäärä kasvoi verotulojen myötä. Tilaa oli myös herätysliikkeille ja järjestöille, jotka söivät kuorman päältä. Ei ollut pakottavaa syytä etsiä yhteistä tietä. Jotkut jopa hyötyivät asemastaan veneen keikuttajina. Profiloituivat radikaaliksi jommallakummalla laidalla. Erilleen kasvaminen oli vääjäämätöntä kuin darwininpeipoilla Galapagos-saarilla.
Nyt ei enää osata tulla yhteen vaikka haluttaisiinkin. Osapuolet ovat kasvaneet erilleen. Saman kirkon kasvatit katselevat toisiaan outoina kuin pikkuserkut hautajaisissa. Vanha mummu kärsii ajasta, joka ei Joosefista mitään tiedä. Pikkuserkut toteavat esittäytyessään toisilleen, että samaan sukuun kuulutaan, mutta juuri mikään muu ei sitten enää yhdistäkään.
***
Viimeisenä polttaa kuolemisen karu todellisuus. Räisäsen keskustelukumppaneista ja nuoruutemme sankareista monet ovat jättäneet paikkansa näyttämöllä. Tuomo Mannermaa ja Timo Veijola eivät vastaa kirjan väitteisiin, ja joku kaivannee jopa Uuras Saarnivaaraa. Pois on muuttanut itse muistelijakin. Niin ovat myös Seppo A. Teinonen, Martti Parvio, Jukka Thurén ja Pentti Laasonen.
Rakas Taivaan Isä. Anna nykyisille emerituksille vielä paljon armonvuosia, ettei meillä olisi odotushuoneessa istuskellessa niin orpo olo, kun hypistelemme sormissamme omaa vuoronumeroamme. Amen.
Kirjoittaja on teologian tohtori ja seurakuntapastori.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös:
Teemu Kakkurin kolumni: Seurakunta ei ole virasto tai yleisö – vaan yhteisö
Ilmoita asiavirheestä