Kahdeksantoistavuotiaana ilmoitin vanhemmilleni, että eroan kirkosta. Olin kirjoittanut heille kirjeen, jossa perustelin päätöstäni. Nähtyäni vanhempieni reaktiot totesin, etten kykenisi toteuttamaan aiettani. Kirkosta erotessani joutuisin heidän silmissään tuuliajolle, kenties jopa kadotukseen. Pysyin siis kirkon jäsenenä siitä yksinkertaisesta syystä, etten halunnut särkeä vanhempieni sydäntä.
En enää muista tarkasti nuoren minäni ajatuksenjuoksua, sillä historia on armeliaasti hävittänyt laatimani kirjallisen todistusaineiston. Eroamissuunnitelmani perustuivat kuitenkin samoihin syihin, jotka saavat minut yhä kyseenalaistamaan jäsenyyteni kirkossa: pöhöttynyt hallinto, seiniin sijoitetut rahat, demokratian puute, vähemmistöjen epäkristillinen kohtelu.
Sittemmin kapinani on kanavoitunut aktiivisuuteen kirkon sisällä. Nuori minäni olisi purskahtanut nauruun, jos joku olisi väittänyt hänen jonain päivänä päätyvän kirkolliskokousedustajaksi.
***
Olen esimerkki siitä, että kotinsa kristillisestä perinnöstä voi olla vaikea päästä eroon. Joidenkin ihmisten kohdalla olen pohtinut, mikä on saanut heidät kulkemaan vanhempiensa jalanjäljissä, vaikka lapsena kohdattu uskonto on sisältänyt ahdistavia tai jopa traumatisoivia elementtejä, kuten pelkoa ja riittämättömyyden tunnetta. Vastaavat kokemukset ovat saaneet jotkut muut äänestämään jaloillaan ja tekemään pesäeron lapsuudenkotinsa kristilliseen vakaumukseen.
Kun olen udellut sukulaisilta ja tuttavilta, miksi he eivät näytä kyseenalaistaneen vanhempiensa maailmankuvaa, olen saanut valaisevia vastauksia. Eräät kertovat pysyneensä kirkon piirissä uskonnollisesta kasvatuksestaan huolimatta. Siis eivät sen ansiosta vaan nimenomaan siitä huolimatta.
Jos lapsuudenkodin ajattelu on ollut kovin ankaraa ja tuomitsevaa, korjaavia kokemuksia on saatu esimerkiksi seurakuntanuorissa. Olennaista on se, että on päästy eroon vanhempien mustavalkoisesta ajattelusta, jonka mukaan on vain yksi oikea tapa olla kristitty. On solmittu oma suhde kirkkoon ja kristinuskoon.
***
Omat eroaikeeni eivät johtuneet siitä, että kotini olisi ollut ahdasmielinen tai että minulle olisi tuputettu uskontoa. Päinvastoin, sisäistin lapsena niin ihanteellisen kuvan lähimmäisiään palvelevista ja oikeudenmukaisuuden puolesta taistelevista kristityistä, että kohtaamani todellisuus ei vain kestänyt vertailua siihen.
Kirkko, joka ei tunnista, tunnusta ja edistä kaikin keinoin ihmisten tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, ei ole se yhteisö, johon minut kasvatettiin.
Kirjoittaja on tutkija ja tietokirjailija. Kolumni on julkaistu 5.8.2022 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
***
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä