Uimahallin saunassa, vanhojen herrojen aamuparlamentissa sain niskaani melkoisen ryöpytyksen kirkon rajattomasta ahneudesta. Päivän uutisista oli noteerattu kirkolliskokouksessa esiin tuotu huoli siitä, että valtio oli perunut lupauksensa kirkolle kohdistettavan rahoituksen indeksikorotuksista.
Tuohtumusta saunassa herätti se, että kirkko nostaa metelin omasta rahoituksestaan, mutta on hiljaa pienten kansaneläkkeiden indeksin jäädyttämisestä. Kirkko ei kuulemma ole köyhän asialla. Kommentti oli totta näiden herrojen arjessa.
***
Kirkko kyllä on köyhän asialla, mutta hiljaa. Helposti ajattelemme diakonian vain kirkolliseksi auttamiseksi. Sitäkin se on, jopa hyvin laaja-alaisesti. Diakoninen auttamis- ja avustustoiminta on kuitenkin vain väline diakonian ydintehtävään, ihmisarvon puolustamiseen. Seurakunnissa diakonit toimivat myös asiakkaidensa asianajajina virkamiesten ja poliittisten päättäjien suuntaan. Diakonia on juuri sitä kirkon nelivuotiskertomuksen peräänkuuluttamaa vaikuttamistoimintaa. Se ei ole kaunopuheisuutta tai symbolisia tekoja, vaan nyrkit savessa toteutettua raakaa työtä.
1990-luvun laman myötä seurakuntiin perustettiin ruokapankkeja. Ne tarkoitettiin väliaikaiseksi ensiavuksi, ja diakoniatyö otti vastuun köyhien ruokkimisesta. Ruokapankkeja sanottiin pankeiksi, jollaisia ei pitäisi olla. Niiden määrä ja tarve on kuitenkin vain lisääntynyt. Skotlantilainen köyhyystutkija Mary Anne MacLeod totesi tänä syksynä leipäjonoistamme yksiselitteisesti: Näin ei asioita pidä hoitaa.
On väärin, että hyvinvointivaltiossa köyhät joutuvat elämään almujen varassa, koska viimesijaisten etuuksien taso on liian alhainen. Leipäjonojen ensiapu on monelle välttämätöntä. Sen rinnalle tarvitaan kuitenkin myös kirkon johdon entistä voimakkaampi ja perusteltu huuto hyvinvointivaltion ja köyhien puolesta. Diakonien oma ääni ei kantaudu valtakunnanverkkoon asti.
***
Kun almuja joudutaan antamaan, siihen täytyy sisältyä myös kritiikki almujen tarpeeseen johtaneisiin syihin. Kritiikittömyyden vuoksi pidän jo päättynyttä lastensairaalakeräystäkin kansallisena häpeänä. En kyseenalaista sairaalan tarpeellisuutta. Keräys vain oli ensimmäinen askel kohti hyväntekeväisyysyhteiskuntaa, jossa ihmisten perusturvaa ja hyvinvointia ei rahoitetakaan enää verovaroin vaan lahjoituksin.
Toivon, että päättäjillä olisi vihdoinkin rohkeutta ja viisautta ryhtyä toimiin köyhyyttä ja syrjäytymistä synnyttävien rakenteiden purkamiseksi. Toivon, että esimerkiksi Kotimaanavun juuri käynnistämä köyhien ruokaturvakeräys voisi olla lajissaan viimeinen ja pikkuhiljaa pääsisimme eroon myös leipäjonoista.
Viimeinen oli ainakin tämä kirjoitukseni Kotimaan kolumnistina. Siunattua adventtia kaikille!
Kirjoittaja on Yhteisvastuun keräysjohtaja.
Kuva: Matti Karppinen. Ruoanjakelupaikka Hurstin valinta Helsinginkadulla maaliskuussa 2015.
Lue myös:
Kolumni: Kristus läsnä leivässä ja viinissä
Kolumni: Löysin sisältäni pienen rasistin
Ilmoita asiavirheestä