Selailin alkuvuodesta ranskalaista Le Monde-lehteä ja törmäsin ilokseni näyttelijä Isabella Rossellinin haastatteluun. Ingrid Bergmanin ja Roberto Rossellinin tytär puhui suuren maailman elkein uusista rooleistaan, elämästään ja aatoksistaan. Huomioni kiinnittyi erityisesti yhteen lauseeseen: ”Olen toivovainen, en uskovainen.” Lause tuntui tutulta. Olin aistivinani Rossellinin kommentissa körttiläisiä kaikuja.
Vakavammin pohtien: toivovaisuus yleistyy, uskovaiseksi tunnustautuminen vähenee. Se lienee tilastollinen tosiasia. Vähän myöhemmin vietin lukuhetken Matti Myllykosken Vartijassa julkaistun Sekularisaatio kasvaa, laajenee, syvenee -artikkelin äärellä. Myllykoski esittelee katsauksessaan maailmalla tehdyn tutkimuksen, jonka mukaan uskonnollisuus ohenee ja peräti katoaa ympäri maailmaa. Myllykosken ansiokas teosesittely herätti minussa harmistusta. Tekisi mieleni vängätä vastaan – ei se näin mene! Vastaansanomattomat luvut ja tilastot kuitenkin vaientavat vastarinnan. Uskovaisuus vähenee, poikkeuksia lukuun ottamatta. Jopa Aasiassa ja Etelä-Amerikassa on selkeitä merkkejä jumalauskon laskusta.
Elämme maailmassa, jossa tiedon ja uskon vastakkainasettelu on tullut tavaksi ja järjestäytynyt tieto ja arvojen moninaistuminen on vienyt järjestäytyneen uskon monopoliaseman. Samalla tiedosta on tullut jaettua ja yhteistä, uskosta yksityistä ja henkilökohtaista. Julkisesti jaetun järjestäytyneen uskon tila on käynyt pienemmäksi ja ahtaammaksi. Kaikki tämä muuttaa vääjäämättä myös uskon käsitettä.
OVATKO SANAA ”usko” koskevat yhteiset sopimukset muuttuneet? Niin tuntuu käyneen ainakin sanan ”Jumala” kohdalla. Eräissä taannoisissa illanistujaisissa päädyttiin puhumaan jumalauskosta. Usea ikätoverini vakuutti uskovansa ”suurempaan voimaan” tai ”yliluonnolliseen kaikkivoipaan vaikuttajaan”, mutta ”Jumala”-sanan sanominen tuntui monesta vaikeammalta. Onko uskolle käynyt sanana samoin?
Onko uskosta tullut liiallisten vaatimusten sävyttämää? Onko uskon ja uskovaisuuden muotti liian ahdas, imagollisesti liian ankara?
EN USKO uskon katoavan, mutta uskon kielen muuttuvan. Murrosvaihe johtaa hajaantumiseen: osa julistaa uskoaan entistä voimallisemmin, osa toivoo hiljaisesti. Liikkeellepaneva voima on silti sama: pyhän kaipuu, ikävä Jumalan luo.
Kun Myllykosken artikkelin herättämät kysymykset ahdistivat, mieleeni nousivat Isabella Rossellinin hymyilevät kasvot. Pelastaisiko toivo pulassa olevan uskon? Ehkä uskon määrän laskiessa toivon määrä kasvaa. Ja kenties näen vielä päivän, jolloin on taas toivon aika lujittua uskoksi.
Ilmoita asiavirheestä