Suomessa on reilusti toista tuhatta satavuotiasta tai sitä vanhempaa ihmistä. Kaksikymmentä vuotta sitten heitä oli kolmisen sataa, 1970-luvun alussa parikymmentä.
Taustalla on yleinen ja viime vuosikymmeninä vanhuuteen saakka ulottunut kuolleisuuden lasku. Kun yhä useampi selviytyy 60-vuotiaaksi ja sitten vielä 80-vuotiaaksi, yhä useampi elää sataan ikävuoteen saakka.
Hurjimmat tutkijat ennakoivat satoja lisävuosia, kunhan biologisen vanhenemisen perusteisiin opitaan puuttumaan. Realistisemmat epäilevät 120 vuoden reilua ylittämistä.
Vanhimmaksi maailmassa elänyt henkilö, jonka syntymä ja kuolema on luotettavasti dokumentoitu, on ranskalainen Jeanne Calment. Hän kuoli 122 vuoden ja 162 päivän ikäisenä vuonna 1997. Ennätyksestä on neljännesvuosisata, eikä sen rikkojaa ole ilmaantunut.
***
Ellei sitten hämärässä historiassa? Vanha testamentti kertoo Abrahamin eläneen 175-vuotiaaksi ja Nooan 950-vuotiaaksi. Kohtuullisen uskottavasti voi kuitenkin arvioida, että luvut kertovat enemmän tekstin kirjoittajan ja hänen yhteiskuntansa arvostuksesta ikää ja kokemusta kohtaan kuin täsmällisestä elettyjen päivänkiertojen määrästä.
Abrahamin kerrotaan kuolleen ”rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena”. Kuinkas nykyisin? Kuuluiko tuollainen ajattelu vain siihen aikaan, jossa maailma pysyi ennallaan ja sukupolvet toisensa jälkeen elivät samanlaista elämää? Nyt maailma muuttuu vauhdilla, kuinka voisimme kuolla elämästä kyllämme saaneina, kun nurkan takana tuntuu koko ajan olevan uusia elämyksiä ja kokemuksia, jotka kuolema meiltä riistää?
Tervaskannot 90+ -tutkimukseen haastattelemamme yli 90-vuotiaat eivät juuri kaihtaneet kuolemasta puhumista. Postikyselyssä enemmistö ei pitänyt sataa ikävuotta tavoiteltavana asiana.
Kyse ei näyttänyt olevan masennuksesta tai elämänhalun puutteesta. Pikemminkin he ajattelivat jo eläneensä pitkän ja rikkaan elämän ja aavistelivat, että lisävuodet saattaisivat olla raihnaisempia. Elämä tuntui valmiilta.
Poikkeuksiakin on: Ylen hiljattain (31.3.) haastattelema 105-vuotias rouva toivoi ehtivänsä tekemään vielä ainakin kaksi taulua ja yhden kirjan.
Minusta elämän arvo ja ryhti tulee sen rajallisuudesta, eikä satakaan lisävuotta tätä perusasiaa muuta. Uskontomme lupaama iankaikkinen elämäkin tuntuu jotenkin hyytävältä. Mutta eiköhän myös tässä, niin kuin Abrahamin ja Nooan iässä, ole kyse ihan toisesta ajan ulottuvuudesta kuin kellosta ja kalenterista.
Kirjoittaja on gerontologian professori Tampereella. Kolumni on julkaistu 8.4.2022 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Ilmoita asiavirheestä