Kristityt eivät todellisuudessa usko kuolemanjälkeiseen elämään, koska itkevät hautajaisissa. Tällä päätelmällä juontaja Tuomas Enbuske härnäsi kristittyjä Twitter-seuraajiaan kuluneena kesänä. Jos he uskoisivat, he hänen mukaansa riemuitsisivat siitä, että heidän rakkaansa on päässyt perille ikuiseen iloon. Hautajaisissa itkeminen on siis epäloogista ja itsekästä ja siten paljastaa, ettei kyseinen henkilö oikeasti usko ylösnousemukseen.
Ei liene yllätys, ettei tämä argumentti ole Enbusken oma keksintö eikä edes kovin omaperäinen. En saanut selville kenen hautajaisissa kyseinen neronleimaus on ensi kerran esitetty, mutta googlettamalla ”Why do Christians cry in funerals?” löytyy 6 980 000 osumaa 0,56 sekunnissa.
Kysymystä sopii pohtia riippumatta sen taustalla olevista motiiveista. Miksi kristityt itkevät hautajaisissa, jos uskovat kuoleman olevan vain tie ikuiseen autuuteen? Kysymyksen esittäminen argumenttina uskoa vastaan kertoo kuitenkin ehkä enemmän kysyjästä itsestään kuin siitä asiasta, jota vastaan se oli tarkoitus esittää.
Ensiksikin on syytä todeta, etteivät itsekkyys ja epäloogisuus ole epäuskon synonyymejä – eivät yhdessä, eivätkä erikseen. Myös kristityt ovat epäloogisia ja itsekkäitä. Uskossa kun ei ole kysymys ihmisen omasta erinomaisuudesta vaan Kristuksen tähden lahjaksi saadusta armosta.
Toiseksi kristityllä ei ole mitään syytä ihannoida kuolemaa. Raamatussa se kuvataan vihollisista viimeisenä, mutta voitettuna sellaisena.
Kolmanneksi suru kertoo ikävästä ja ikävä rakkaudesta. Luojan kiitos, usko ei vie kykyä rakastaa ja ikävöidä. Usko ei tee ihmisestä tunteetonta puupölkkyä, jota inhimillisen elämän tuskat eivät kosketa. Jeesus itki Lasaruksen haudalla, vaikka oli menossa kutsumaan tämän ulos haudasta. Mieluummin olen epälooginen kuin epäinhimillinen. Stoalainen turtuneisuus ei nimittäin kuulu kristillisiin hyveisiin. Meidät on kutsuttu itkemään itkevien kanssa ja iloitsemaan iloitsevien kanssa.
Riemu ja kyynelet eivät ole vastakohtia vaan hyvin lähellä toisiaan. Toisinaan on luontevampaa itkeä ilosta kuin nauraa. Uskovan ihmisen hautajaiset ovat usein elämäntäyteinen mutta haikea sekoitus kiitollisuuden ja kaipauksen kyyneleitä. Autuas epäloogisuus.
Miksi sitten olla kristitty, jos sen kautta ei edes pääse eroon sellaisista inhimillisyyksistä kuten epäloogisuus, itsekkyys ja ikävät tunteet? Suhde Jumalaan ei ole elämänhallintaväline. Se on elämän tarkoitus ja päämäärä.
Vaikka usko ei poistakaan sitä heikkoutta jota koemme kuoleman edessä, se muuttaa todellisuuden sen jälkeen. Kristityn ei tarvitse paeta kyyneleitä, koska nekin ovat hänelle täynnä toivoa. Jumalan lapsella on lupa itkeä Isänsä sylissä ja on aivan samantekevää, pitääkö joku sitä itsekkäänä tai epäloogisena.
Kirjoittaja on Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen Helsingin Luther-kirkon teologi.
Kuva: Olli Seppälä
Lue myös:
Väitös: Suomalaisten suru on salattua ja sanatonta
Ilmoita asiavirheestä