Olen seurannut seurakuntien avainlukuja. Seurakunnan arki ei tyhjene tilastoihin. Numerot paljastavat kuitenkin meille jotain sellaista, jolta haluamme sulkea silmämme.
Suomessa on alueita, joilla kasteiden ja vihkimisten määrä on viimeisen kymmenen vuoden aikana puolittunut. Suomessa on alueita, joilla rippikouluun osallistuvien osuus ikäluokasta on romahtanut, ja alueita, joilla nuorista miehistä neljännes kuuluu kirkkoon. Useat muutokset ovat tapahtuneet kymmenessä vuodessa. Nämä luvut herättävät suurta huolta.
Kymmenen viime vuoden aikana seurakunnissa on tehty paljon tärkeää työtä: kuunneltu yksinäisiä ja autettu elämässään murtuneita, julistettu väkevästi, soitettu komeasti, rukoiltu yhdessä ja tehty arvokasta lapsi- ja nuorisotyötä. Joku on silti pielessä.
Meidän ei tule sopeutua synkkyyteen ja lamaantua luvuista, vaan toimia. Seurakunnan pitää kasvaa, kuulua kaikille ja kertoa Kristuksesta.
Seurakuntien olemukseen kuuluu tahto kasvaa. Ei pidä kasvaa hallinnollisena organisaationa. Ei pidä kasvaa rahan vuoksi. Ei pidä kasvaa, koska kasvun tavoitetta toistetaan kaikessa maailmassa. Seurakunnan pitää kasvaa, koska ilosanoma kuuluu kaikille ja sen jakaminen on jokaisen kristityn tehtävä. Kasvutahdosta seuraa monia hyviä asioita. Silloin seurakunta on kiinnostunut ihmisistä, seurakunta menee ihmisten luo, toiminta on iloista ja kutsuvaa. Silloin kynnys on matalalla.
Seurakunnan pitää kuulua kaikille. Seurakuntarakenteemme on parokiaalinen eli alueellinen. Tästä välttämättömyydestä pitää tehdä hyve. On huolehdittava, että jokaista alueella asuvaa kutsutaan. Pitää huolehtia, että alueella on tilaa monenlaiselle kristillisyydelle. Tehtävä on palvella ja puhutella kaikkia seurakuntalaisia, tuoda heidät Hyvän Jumalan luokse. Ei vain tietynlaisia ihmisiä, vaan kaikenlaisia ihmisiä.
Seurakunnan pitää kertoa Kristuksesta. Kristuksesta puhuminen on maailmalle vierasta. Hyvässä seurakunnassa on käsitys arjesta, mutta erityisesti pyhästä. Siitä mikä on tuttua, mutta erityisesti siitä mikä on vierasta. Lopulta seurakunnan erottaa kaikista muista hyvistä yhteisöistä se, että se tuo pyhää arjen keskelle ja tekee etäistä tutuksi.
Kirjoittaja on Helsingin hiippakunnan piispa.
Kolumni on julkaistu Kotimaassa 3.10.
Kuva: Jukka Granström
Lue Teemu Laajasalon aiempia kolumneja:
Kolumni: Vapaus sanaan antaa mahdollisuuden ennemmin puhua kauniisti kuin näpäyttää nokkelasti
Kolumni: Kuoleminen on kirkon keskiössä, ja sen ansiosta on helpompi puhua ylösnousemuksesta
Kolumni: Kirkkoherran valinta kuuluisi ensisijaisesti seurakuntalaisille, ei luottamushenkilöille
Kolumni: Onko seurakuntavaaleissa äänestäminen se, missä kirkon huoli sieluista näkyy?
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.