Kuuden vuoden välein pidettävä synodaali kokosi tällä viikolla kunkin hiippakunnan omat papit yhteen teologiseen pohdintaan piispan johdolla. Sokeripala kaulassa pitkin kaupunkia parveileva pappismassa on aina hämmentävä näky myös yleisölle. Muistanpa, miten hätääntynyt kansalainen kerran pysäytti minut synodaalipäivänä Helsingin keskustassa: ”Anteeksi, onko täällä jotain hätänä, kun joka paikassa on pappeja?” Hän osui ihan oikeaan. Jotain on hätänä maailmassa, siksi on pappeja. Mutta mikä on hätänä, se tuntuu nyt olevan epäselvää.
Tällä kertaa synodaalissa pohdittiin kristinuskon peruskysymystä: mitä on pelastus. Perinteisesti on opetettu, että ihminen pelastuu kadotuksesta, ellei peräti helvetistä, Jumalan valtakuntaan ja lopulta taivaaseen. Usko kadotukseen on nykyään kovin hiipunut ja elää oikeastaan enää herätysliikkeiden ja vapaiden suuntien saarnamiesten puheista. Sen hiipumisen myötä taivaan houkutuskin luonnollisesti alkaa himmetä. Sitten voikin miettiä, mihin kristinuskoa tarvitaan. Siirtymäriitteihin ehkä ja rituaaleihin, mutta niidenkin osalta aletaan jo kaivata persoonallisempia ja merkityksellisempiä vaihtoehtoja.
Merkityksellisyys ja sen puute onkin ydinongelma, joka näkyy kirkon vähenevänä jäsenmääränä. Helsingin hiippakunnan synodaalissa, johon itse osallistuin, puheet ja ryhmätyöskentelyt tuntuivat keskittyvän etupäässä kirkon pelastamiseen. Illalla kotiin kävellessäni tuntui siltä, että mieli jäi taas täyteen kirkon huolta, hengellisesti tuntui aika tyhjältä.
* * *
Onneksi kuitenkin synodaalia varten tehtiin kirja Pelastus. Sieltä tartuin ekoteologi Pauliina Kainulaisen lukuun ”Pelastus ekokriisin aikakaudella”.
Kainulainen kiinnittää huomiota siihen, että kristinuskon pelastussanoman radikaali kokonaisvaltaisuus ei ole päässyt esiin pitkään aikaan. ”Pelastuksen voi mieltää laajenevina kehinä, kuin kosketuksesta lähtevinä aaltoina järven pinnalla”, Kainulainen kirjoittaa suloisesti. Hän näkee pelastuksen ihmisen ja Jumalan välisen suhteen eheytymisenä. Se herättää ihmisessä suuren kiitollisuuden ja rakkauden, jota läikkyy sitten yli aaltoina lähimmäisille ja koko luomakunnalle.
Juuri näin on oikein. Pelastus on enemmän kuin kadotus ja taivas. Se on kokonaisvaltaista pelastusta Jumalan valtakuntaan, joka on sisäisesti jo nyt ja lopulta ikuista. Se koskee koko luomakuntaa. Se on ehjäksi tekemistä, kaiken asettumista oikeaan suhteeseen: pinnallisuudesta syvyyteen, epäjärjestyksestä harmoniaan, ahdistuksesta rauhaan, vihasta rakkauteen, tyhjyydestä merkitykseen.
Pelastus on syvenevää rakkauden paljoutta meissä. Mietiskelepä sitä.
Kirjoittaja ihmettelee ajankohtaisia teologisia aiheita.
***
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä