Sosiaalisen median ja mainosten kuvavirrassa eteemme soljuu ihmiselämä, joka on pelkistetty yksiulotteiseksi ja viritetty äärimmilleen kireäksi ja kapeaksi pinnaksi. Ihminen näyttäytyy ulkoisten ominaisuuksiensa kautta, hänestä – kuvauksen kohteesta – yrittää tulla pääosan esittäjä tarinassa, joka kertoo meidän kaikkien maailmasta.
Tämä Instagram-maailma uskottelee meille, että itsensä esitteleminen kuorrutettuna vaaditulla tavalla on suotavaa. Ei tarvitse kuulua mihinkään, ei olla suhteessa kehenkään. Ei tarvita ammattia eikä osaamista. Hyvä ulkonäkö riittää. Onnistujien ja hyvännäköisten pintojen keskeltä katse alkaa kuin pakotettuna hakea säröä, jotain outoa, virhettä.
Poikkeamien ja murtumien tunnistaminen ja särkyneisyyden paljastaminen on taiteen liikkuma-alaa. Taiteilijaa eteenpäin ajavana voimana voi olla myös nimetön kaipaus jonnekin, paikkaan, jota ei ehkä voi nähdä, mutta jonka olemassaolon tietää varmasti. Häntä voi askarruttaa myös sisäinen olotila, jonka vastinetta turhaan etsii ulkopuolisesta maailmasta. Sinne jonnekin – tai tähän juuri nyt, minussa – voi olla pitkä ja tuskallinen matka.
Taide auttaa muitakin kuin taiteilijoita pääsemään lähemmäs sitä, mitä kaipaa. Tekisi mieleni väittää, että jokainen ihminen on jollain tavalla ulkopuolinen ja eksyksissä. Taiteilija ainakin on, ja siksi hän pystyy välittämään muille ihmisille kuvia, ääniä, kohtauksia ja tiloja jostakin toisesta todellisuudesta, joka horisontissa kangastuksena häämöttää.
Hän houkuttelee meitä kuvittelemaan ja miettimään, mitä on verhon takana.
***
Ortodoksit sanovat, että ikonit ovat ikkuna taivaaseen. Myös taideteos, muukin kuin pyhä kuva, voi olla välittäjä. Taideteoksen äärellä katsoja, kuulija, kokija on yllättäen ehjä, kokonainen ja täysin läsnä. Hän on hetken irti tavanomaisesta ja saa ihmetellä ja hämmästyä.
Entäs sitten, jos ei ymmärrä taidetta? Saako taiteesta, vaikkapa oudosta maalauksesta, irti mitään, jos sitä ei ymmärrä arkijärjellä? Taiteen vastaanottamisen kyky on niin kuin moni muukin kyky. Sitä voi oppia. Tutusta ja turvallisesta taiteesta voi vaivihkaa siirtyä ihmettelemään esimerkiksi abstraktien taideteosten muotoja ja värejä.
Ymmärtäminen ei ole tärkein asia. Paljon tärkeämpää on tunne, kuvittelu, irtipäästäminen, se, että vapautuu totutusta ajattelutavasta, näkee ja kuulee jotain muuta. Taiteen maailmassa hienoimpia asioita on vapaus. Logiikka heittää kuperkeikkaa, ihmiset käyttäytyvät toisin kuin odottaa, joutuu yllättymään, ja sitten rinnassa pakahduttaa, tulee liikutus ja syntyy oivallus.
Kaija Pispa
Kirjoittaja on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Kolumni on julkaistu 30.10. ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
Lue Kaija Pispan muita kolumneja:
Kolumni: Unohdettu taiteilija kuvasi suomalaisuutta syvän lempeästi
Kolumni: Jumalan todempi olemus saattaa löytyä tanssista
Kolumni: Jokainen taiteilija on sateentekijä
Kolumni: Ajattelin kuuntelevani nykymusiikkia väärin, mutta pystyn yhä muistamaan nuo ihanat värit
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Ilmoita asiavirheestä