Sieltä he saapuvat, hehkuvan kauniit valkoisissaan. Ylpeät isät saattavat molempia. Tuuli tarttuu toisen huntuun ja lennättää sen veteen. Naurua. Ystävät soittavat kamarimusiikkia.
”Kaksin on parempi kuin yksin”, he valitsivat raamatunkohdaksi. ”Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan, mutta voi yksinäistä, joka kaatuu – häntä auttamassa ei ole ketään. Ja jos kaksi makaa yhdessä, on molemmilla lämmin, mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin?”.
Puhun heille Ruutin kirjasta, kahdesta naisesta, joiden rakkaus ylitti rajat. ”Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Ääni liikutuksesta murtuen he lausuvat toisilleen lupauksensa ja pujottavat sormukset. Sillä valtuutuksella, joka minulle on uskottu, julistan heidät aviopuolisoiksi.
***
Kiitos Suomen valtiolle tästä valtuutuksesta. Kirkon valtuutuksen kanssa olen paininut kauan, sillä toimin piispani käskyä vastaan. Minulla ei ole vaihtoehtoa: nämä ihmiset tarvitsevat kirkkoa, Jumalan siunausta liitolleen, ja minua sen välittäjäksi. Heidän tarpeensa on suurempi kuin piispan, sillä he ovat asianosaisia. Pappislupaukseni mukaan olen tahtonut noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella seurakuntalaisia. Elän sen ristiriidan kanssa, että molemmat eivät ole tässä mahdollisia.
Veisaamme virren Make Me A Channel of Your Peace, Franciscus Assisilaisen rukouksen, että Jumala tekisi meistä rauhansa välikappaleita. Läheiset tulevat eteen rukoilemaan vuorotellen vihkiparin puolesta. Ojennettuani vihkiraamatun lähetän heidät rauhassa palvelemaan Herraa iloiten.
Vanha isoäiti rollaattoriinsa nojaten kiittää minua kauniista seremoniasta ja hyvin valituista raamatunkohdista. Ensimmäinen monista, joiden kanssa juttelen vihkimisestä illan kuluessa. Moni haluaa jutella kirkon muutoksesta, sen vaikeudesta ja tarpeesta. Kerron, että asia jakaa kirkkoamme kipeästi.
Toinen isä, pappiskollega sisarkirkosta, rohkaisee minua: ”Vaikeaa se meilläkin oli, mutta se menee ohi. Ihmiset oppivat ymmärtämään. Täytyy uskoa!” Hän pyytää vihkikaavan virikkeeksi tutuille papeille eri maissa, joiden kirkot ovat juuri avanneet vihkimisen samaa sukupuolta oleville pareille. Ekumeniaa ruohonjuuritasolla.
***
Tarvitaan kirkolliskokouksen yhteinen päätös, tietenkin. Mutta siinä voi mennä kymmeniä vuosia. Ihmisten elämät eivät odota. Siksi tarvitaan myös väliajan toimintamalli. Olkoon vaikka tämä: ne vihitään, jotka sitä pyytävät. Vihkijät moititaan, elämä jatkuu. Usko, toivo ja rakkaus pysyvät. Niistä suurin on rakkaus.
P.S. Häätarinan kertomiseen on vihkiparin lupa. Minun osani taas on jo Lapuan tuomiokapitulin tiedossa.
Kirjoittaja on pappi ja kuvantekijä.
Kuva: Eero Tammivuori / K-S Foto
Lue myös:
Lapuan tuomiokapitulin kanta sateenkaariparien vihkimisiin siirtyy – päätöstä lykättiin kuukaudella
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.