Kelttiläisessä kristillisyydessä puhutaan ohuista paikoista, thin places. Tällainen ohut paikka on konkreettinen paikka, jossa ihminen erityisesti kokee tuonpuoleisen todellisuuden. Ohuella paikalla tämän maailman ja tuonpuoleisuuden välillä on vain ikään kuin ohuenohut verho. Se on paikka, jossa on helppo uskoa Jumalaan.
Ohuiden paikkojen lisäksi on ohuita hetkiä. Niitä hetkiä, jolloin kokee Jumalan erityistä läsnäoloa. Minulle on nuoresta asti opetettu, ettei tunteita ja elämyksiä saa painottaa liikaa. Jumalan työ ja todellisuus elämässämme ei ole riippuvaista tunteistamme ja kokemuksistamme. Jumala on, rakastaa ja pelastaa, tuntui meistä miltä tahansa.
Tunteiden ja elämysten välttely on yhtä huono asia kuin niiden asettaminen uskon mittariksi. On aivan normaalia ja täysin hyväksyttävää tarvita myös niitä kokemuksia, joissa Jumala tuntuu hyvin läheiselle. Sellaiset hetket lohduttavat ja rohkaisevat. Usein ne myös yllättävät.
***
Viime sunnuntaina istuin aamukahdeksalta pienen virolaisen Käsmun kylän kirkossa. Olin tullut paikalle yhdeksän muun seurakuntalaisen ja heidän pappinsa Urmas Karileetin kanssa. Jumalanpalvelus oli yksinkertainen: ei virrenveisuuta, vain keskeiset jumalanpalveluksen osat. Tekstejä ja rukouksia luki joko pappi, joku seurakuntalaisista tai kaikki yhdessä. Saarna oli papin ja seurakunnan välistä keskustelua, jossa yhdessä mietittiin päivän evankeliumin sanomaa.
Esirukous oli kymmenen minuutin hiljainen rukous. Sen aikana tuntui hyvältä painaa otsa vasten edessä olevan penkin selkänojaa. Yllätyin, miten hyvin tuo fyysinen tunne auttoi rukoukseen keskittymistäni.
Ehtoollisella me kymmenen juuri ja juuri mahduimme pienen alttarikaiteen äärelle. Ehtoollinen yhteyden ateriana oli konkreettista. Jos olisimme vastapäätäni olleen kanssa ojentaneet kätemme, olisimme tavoittaneet toisemme.
***
Minun maailmani, minun uskoni, minun Jumalani seisahtui sunnuntaiaamuna Käsmun kirkossa. Pelkistetyssä messussa mielen ja ruumiin vielä vähän haikaillessa lyhyeksi jäänyttä yön lepoa oli kaikki se, mitä tarvitsin. Ohuen hetken kokemus ei lopulta ulotu sanojen tasolle, eikä ole tarpeenkaan. Ei tarvitse vakuuttaa muita mistään. Ei tarvitse pinnistellä oman ymmärryksen kanssa.
Sunnuntaiaamuna Käsmun kirkossa verho näkyvän ja näkymättömän välillä oli läpikuultava.
Kirjoittaja on mummu ja pappi.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös Aija Pöyrin muut kolumnit:
Kolumni: Miten sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen voi olla syy hylätä oma lapsi?
Kolumni: Kannustan nuorempia pappisnaisia etenemään urallaan, sillä muutos ei tapahdu vahingossa
Kolumni: Sängyn petaaminen on minulle rukousta, minuutin meditaatio
Kolumni: Isoäitinä minulla on paikka oudosti keskellä kaikkea ja silti hyvällä tavalla sivussa
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.