Naapuruston lapset olivat saattamassa. Lemmikkikoiramme oli pitänyt tuskallaan meitä kaikkia valveilla ja kyynelissä. Lääkkeitä ei enää ollut, tarvittiin piikki.
Samalla puhkesivat esiin tosikertomukset. Mummu, joka vain valitti haluavansa pois. Löytölintu, joka kuoli ja haudattiin. Sisko, joka teki tukehtumiskuolemaa.
Kysymys oli odotettavissa: Miksi ihmisen pitää kärsiä, mutta eläimen ei?
No, onhan ihminen sentään ihminen. Eläintä arvokkaampi.
Ilmaan jää lapsen kysymys: Miksi ihmisen kuolema ei sitten ole armokkaampi?
Koiranomistajana saatoin kantaa ottamani vastuun. Kitumaan jättäminen olisi tehnyt minusta eläinsuojelulain rikkojan.
Ihmissuojelulaista on nyt kysymys. On herätetty keskustelu kuolinavusta, armokkaasta kuolemasta. On tarpeen tulla lapsiksi jälleen, kysyä ne kysymykset, joita tässä kuolemankammoisessa maailmassamme olemme vältelleet, ja löytää oma vastauksemme siihen, kenelle elämä kuuluu.
Syvimmiltään kyse on siitä, kuka elämän omistaa. Minä omistin koirani ja päätin sen elämästä. Onko Jumala antanut elämän lahjaksi? Saanko silti antaa sen pois?
Vanhassa Testamentissa Jumala käännytti sotilaansa tappamaan myös naiset, lapset ja vanhat. Jo Raamatun aikaan elämät olivat vallan veristä kauppatavaraa. Mitä Sanasta voi päätellä?
Kristityt selittävät pahan olemassaolon maailmassa perisynnillä, paholaisella ja ihmisen heikkoudella. Mutta tappavaa kipua on paha perustella rakastavan ja kaikkivoipaisen Jumalan tahtona.
Kuolinavun sallimisen sijaan vaaditaan arvokkaampaa vanhusten hoitoa sekä parempaa kivun lievitystä, palliatiivista hoitoa. Siihen tähtäsi mennävuotisen Yhteisvastuunkin teema Hyvä kuolema – kreikaksi sattumoisin eu-thanatos. Nämä eivät kuitenkaan ole vastakohdat. Meillä on aina keskuudessamme ihmisiä kivuissa, joita ei voi millään keinoin lievittää, ehkä uneen vaivuttamista lukuun ottamatta.
Suomalaisten enemmistö ammattilaisia myöten pitää elämänpäätöstä omanaan. Lääkäreistä lähes puolet puoltaa periaatteessa, mutta vastustaa yhteisönä käytännössä.
Keskustelu on kuitenkin pahasti myöhässä. Amatöörit ovat ryhtyneet sanoista tekoihin, joita ammattilainen kaihtaa. Monet itsemurhat ja kolarit ovat toivottomiksi jätettyjen omaeutanasiaa. Ihmisillä on omat kuolinapteekkinsa. Ystävä voi tarvittaessa tehdä ja tarjota tappavan smoothien. Itsemurha ja siinä avustaminen eivät ole lain mukaan rikoksia.
Katson muodottomaksi vääntynyttä rautasänkyä. Koko kylä oli kuullut, miten nuori, vahva setäni oli veisannut ja vääntelehtinyt, kun kipu raateli hitaasti ruumiin, mutta ei uskoa.
Herra meitä hänen kohtaloltaan varjelkoon. Mutta miten me sen tullen toimimme?
Parasta kuolinapua on tietenkin auttaa luonnollista kuolemaa toteuttamaan itse lempeästi vääjäämätön ja karu tehtävänsä. Mutta kysymykset jäävät: Elämän arvoinen ihminen? Vai ihmisen arvoinen elämä?
Kirjoittaja on rovasti.
Kuva: Olli Seppälä
Lue myös:
Kolumni: Pudokkaista tulokkaita
Ilmoita asiavirheestä