Ilmeisesti olen syntynyt kangasmetsässä, sen verran vahva on suhteeni siihen. Pidän tavattomasti kangasmetsän tuoksuista, mustikoista, mustatorvisienistä, männyistä ja herkkutateista.
Erään toukokuisen maanantain vietin valokuvaajan kanssa Lieksassa karsikkopuita etsien. Karsikkopuuksi sanotaan vanhaa mäntyä, jonka kylkeen on kuorittu pilkka, johon on kaiverrettu vuosilukuja. Männyt sijaitsevat usein talon ja kalmiston välillä ja vuosiluvut ovat ihmisten kuolinvuosia.
Puumatkamme suuntautui Patvinsuon kansallispuistoon ja sen liepeille. Erilaisten karttojen avulla löysimme muutamia karsikkopetäjiä ja muita mahtipuita.
***
Suomun Luontokeskuksen emännän Tuula Turusen kanssa kävimme heidän metsänvartijasukunsa karsikkopuulla. Vanhimpia merkintöjä puussa oli puiston ensimmäisen metsänvartijan 12-vuotiaana hukkuneen pojan muistoksi kaiverrettu päivämäärä vuodelta 1875.
Karsikkopuu muistuttaa vainajasta hautakiven tapaan. Pilkkoja puihin on tehty myös siksi, että kun vainajan henki vaeltaa kirkkomaasta kotiin, hän huomaa nimikirjaimensa karsikkopuussa. Tällöin hän muistaa olevansa kuollut, palaa leposijoilleen eikä tule kummittelemaan.
Karsikko oli pyhä paikka tämän- ja tuonpuoleisen rajalla, ja sinne saatettiin viedä ruokauhreja. Kirkko suhtautui pyhiin puihin kielteisesti. Nykyisin puita uhkaa pikemminkin talouslähtöinen metsänhoitokulttuuri.
***
Helteisen retkipäivän viimeinen kohde oli Rauvunvaaran vuosilukupuuksi kutsuttu petäjä. Vaaran pellot olivat metsittyneet ja aikamme metsässä harhailtuamme löysimme lopulta valtavan männyn.
Puun runko resonoi puheäänen mataliin taajuuksiin ja puussa asuvat hevosmuurahaiset tulivat ulos koloistaan. Päivä alkoi kääntyä iltaan, mutta emme olisi malttaneet lähteä tämän unohdetun puuvanhuksen luota.
Talousmetsiin tottuneelle ikivanhan hongan kohtaaminen on sellainen kokemus, että lakki päästä. Kun puut kaadetaan nykyisin teini-iässä, niiden aikakäsitys jää tajuamatta. Enää ei muisteta, että sellainenkin mänty vielä kasvaa, jonka ympärysmitta on kolme metriä. Kun minun isoisänisoisänisäni kuoli nälkävuonna 1868, Rauvunvaaran puu oli ehkä 250-vuotias.
Vanhan puun lähellä on luontevaa muistella menneitä sukupolvia ja hakea perspektiiviä oman elämän kysymyksiin. Puu rauhoittaa ja auttaa hyväksymään paikan ja mitan. Juuriston sienirihmojen kautta puu on yhteydessä lajitovereihin. Kun puu lopulta kaatuu, se kaatuu omien joukkoon.
Kirjoittaja on musiikkitieteilijä ja ruokasieniharrastaja.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.