Pian valitsemme seuraajan arkkipiispa Kari Mäkisen saappaisiin. Se ei ole mikään pieni haaste. Keskustelun ei pitäisi rajoittua siihen, kuka valitaan, vaan kirkossa pitäisi puhua siitä, miten valinta tehdään.
Kirkko käyttää suurelta osin samaa vaalijärjestelmää kuin Suomen valtio, mikä on käytössä olevan vaalitavan ainoa hyvä puoli. Haittoja on helppo luetella. Vaalijärjestelmä voi johtaa kahtiajakautumiseen, kun toisella kierroksella kohtaavat melkein aina ”liberaali” ja ”konservatiivi” ehdokas. Tämä pakottaa taktikointiin. Jos vaalissa on mukana kaksi naispuolista ehdokasta, kutistuvat heidän mahdollisuutensa tulla valituksi lähelle nollaa. Silloin tuloksena melkein aina on, että puolet valitsijoista kokee hävinneensä vaalit. Tämä vahvistaa kirkon kahtiajakautumista.
Laiskuuttamme pidämme kiinni tästä vaalitavasta, vaikka on olemassa parempiakin vaihtoehtoja. Esimerkiksi Englannin kirkko käyttää siirtoäänivaalitapaa, joka toimii erittäin hyvin. Samaa järjestelmää käytetään Irlannissa kaikissa vaaleissa.
Siirtoäänivaalitapa toimii niin, että äänestäjä laittaa ehdokkaat paremmuusjärjestykseen. Sitten lasketaan, kuinka moni on valinnut kunkin ehdokkaan ensimmäiseksi vaihtoehdoksi. Jos kukaan ehdokkaista ei saa 50 prosenttia äänistä, otetaan vähiten ääniä saaneen ehdokkaan äänet ja jaetaan nämä kakkosvaihtoehdoksi nimetyille ehdokkaille. Näin jatketaan, kunnes joku ehdokkaista saa 50 prosenttia äänistä.
***
Tämä voi kuulostaa monimutkaiselta, ja se onkin ainoa kritiikki tätä vaalitapaa kohtaan. Monimutkaisuus vaikuttaa kuitenkin vain ääntenlaskijoihin. Äänestäjille siirtoäänivaalitapa on helppo, eivätkä edut lopu tähän.
Siirtoäänivaalitavassa voittaja on äänestäjien enemmistön mielestä vähintään ok. Päällimmäisenä tunteena ei ole oman ykkösehdokkaan häviäminen, vaan se, että toiseksi paras ihminen voitti. Tämä tarkoittaa sitä, että ehdokkailla, jotka osaavat polarisoinnin sijaan yhdistää, on paremmat mahdollisuudet voittaa. Tällä on suuri merkitys, jos ajattelemme, että piispan tärkein tehtävä on vaalia kirkon ykseyttä.
Toinen etu on se, että äänestäjän ei tarvitse taktikoida antamalla äänensä sellaiselle ehdokkaalle, jonka uskoo pääsevän toiselle kierrokselle. Äänen voi antaa ehdokkaalle, jonka oikeasti haluaa tulevan valituksi. Jos tämä ehdokas saa vain vähän kannatusta, ei ääni ole ”hukkaan heitetty”. Se vain siirtyy kyseisen valitsijan kakkossijalle asettamalle ehdokkaalle. Kaikki äänet lasketaan.
Jos haluaa ehdottomasti, että valituksi tulee nainen tai vaikka herätysliiketaustainen henkilö, voi asettaa nämä ehdot täyttävän ehdokkaan ensimmäiselle sijalle ja tämän valituksi tulemisen todennäköisyys kasvaa. Silloin ei riskeeraa haluamiensa ehdokkaiden mahdollisuuksia äänestämällä jotain toista. Tällaisessa järjestelmässä ratkaisevaa on vaali eikä ehdokasasettelu.
***
Lopuksi, jättämällä taakseen valtion käyttämän vaalijärjestelmän kirkko näyttäisi itselleen ja maailmalle, ettei se ole osa valtiokoneistoa. Sen sijaan kirkko organisoituisi omien periaatteidensa ja päämääriensä mukaan. Tärkeintä on, että tämä siirtoäänivaalitapa suosii kirkon pyrkimystä olla yhteisö, joka kerää ihmisiä eri taustoista, mielipiteistä ja ajatustavoista yhden pöydän, ja yhden Herran ääreen.
Kirjoittaja on teologi ja kirjailija.
Ruotsista kääntänyt: Noora Wikman-Haavisto
Kuva: Pasi Leino
Lue myös:
Kolumni: Reformaatio on häviäjien historiaa
Ilmoita asiavirheestä