Konmari vieraili komeroissamme. Yhdessä laatikossa oli lapsuuteni kirjeitä. Rusetilla olin sitonut paperilappusia, joita yhden vuoden ajan löysin pulpetistani. Olin kolmentoista ikäisenä tullut kaverini kanssa lasten raamattuleirillä uskoon ja rohkeasti kerroimme luokkatovereillemme elämää mullistavasta käänteestä. Siitäkös alkoi pilkkaaminen, kiusaaminen ja uhkailu. Pulpetteihimme ilmestyi lappuja, joita tänä päivänä kutsuttaisiin vihapuheeksi.
Vainosta huolimatta joukkomme kasvoi. Todisteeksi löytyi valokuva myöhemmiltä vuosilta ruokatunnin rukouspiiristä, jossa saattoi olla 30 oppilasta. Vaikka jälkeenpäin ajattelen, että saimme osaksemme kohtuutonta vihapuhetta, mitä en kenellekään lapselle tai aikuiselle toivoisi, tuolloin emme siitä kärsineet. Luimme Apostolien tekoja ja lohdutimme toisiamme, että pilkkaa ja vainoa olivat Jeesuksen seuraajat ennenkin saaneet kokea ja iloitsimme alkuseurakunnan kristittyjen tavoin, että meidät oli katsottu arvollisiksi kantamaan pilkkaa Kristuksen nimen tähden.
Kun Konmari siivosi kirjahyllyjä, löytyi 1990-luvun alussa Venäjällä alkaneista uskovien vainoista kertova kirja Uskollinen kuolemaan asti. Meidän kokemamme vihapuhe oli laineiden liplatusta verrattuna myöhemmin rautaesiripun takana tapahtuneisiin uskovien kidutuksiin.
Kristityt ovat edelleen maailman vainotuin ryhmä. Eikä tarvitse mennä edes maamme rajojen ulkopuolelle, sillä vihapuhetta riittää täälläkin etenkin klassisen kristinuskon tulkinnan mukaan uskoville. Osansa saavat myös lapset, joitten perheitten elämäntapa tai uskominen poikkeavat valtavirrasta.
Mitä tuumaat; täyttyvätkö vihapuheen kriteerit, kun uskovaisia kutsutaan räjähtäneiksi aivottomiksi tyypeiksi, sairaiksi, pöpeiksi tai hulluiksi. Tai kun lestadiolaisten elämäntapaa pilkataan tai jonkun karismaattisen seurakunnan kokoontumisia luonnehditaan eläimelliseksi menoksi.
Miltä kuulostaisi, jos samoja leimoja käytettäisiin vegaaneista tai rockfestareiden yleisöstä tai mistä tahansa keskiverto elämäntavasta poikkeavasta? Verovaroilla kustantamamme mediakin tekee näyttäviä ulostuloja tarkoitushakuisilla ohjelmilla saattaessaan uskomista naurunalaiseksi.
Uhkailu, ahdistelu ja mielipidevaino ovat lisääntyneet. Aiheellisesti voi kysyä, voiko Suomessa enää olla avoimesti kristitty ilman, että joutuu henkisen vainon ja syrjinnän kohteeksi. Sen tiedämme, että uskonsa tähden kiusatut eivät nosta oikeusjuttuja vainoajiaan vastaan. Muistamme, että uskovia on aina kohdeltu kaltoin.
Vähintä mitä muut kristityt voisivat tehdä, on nousta vastustamaan tätä vihapuhetta. Vaikka emme jakaisi pilkattujen uskovien uskon tulkintaa, olemme silti sisaria ja veljiä ja saman Jumalan perheen erilaisia lapsia.
Kirjoittaja on eläkkeelle jäänyt perheneuvoja.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös muita Saara Kinnusen kolumneja:
Kolumni: Sukupuolineutraali kirkko?
Ilmoita asiavirheestä