Rauhattomuudesta puhutaan nykyään paljon, lähes kaikki on rauhatonta. Maailman politiikka on rauhatonta, talous on rauhatonta, luonto on rauhatonta ja hyvinvointiyhteiskunnan kylläisyydessä elävä ihminen on rauhaton. Mistä ihminen löytäisi rauhan?
Täällä pohjoisessa on alkamassa syystalvinen kaamoksen aika. Sekin yhdistetään usein mielenterveysongelmiin ja masennukseen. Kuitenkin vain 80–100 vuotta sitten yhteiskunnissamme sähkö ja sen tuottama valo oli harvinaisuus valtaenemmistössä kotitalouksista. Ihmiset elivät ihan hyvin kynttilän valossa ja nykypäivään verrattuna viettivät pitkiä iltoja lähes pimeässä.
***
Tässä kohtaa muistelen omaa hiljattain edesmennyttä äitiäni. Kun nuorena koululaisena tulin kotiin treeneistä tai ystävien luota, äiti aika usein istui yksin pimeässä. Kun kysyin, miksi hän istuu pimeässä, hän vastasi mietiskelevänsä ja rukoilevansa. Rukouksen tarkoitus oli minulle jo silloin selvä, mutta mietiskely pimeässä jäi vähän hämäräksi ajatukseksi, sillä nuorena piti olla liikkeellä, tehdä kaikenlaista ja ehtiä joka paikkaan.
Hiljaisuus ilman mitään keinotekoista huminaa on jo harvinainen luonnonvara. Sama pätee myös pimeyteen. Kaikki on valaistua, ja hyvin harvoin kohtaamme pilkkopimeää. Silmien edessä tai korvilla on jatkuvasti oltava jokin ärsyke.
Nyt, toistakymmentä vuotta myöhemmin, kun omat lapseni ovat kasvamassa aikuiseksi, alan yhä enemmän ymmärtää pimeässä mietiskelyn viisautta. Kun arjen haasteet on hoidettu, lapset ruokittu ja kotiläksyt autettu, on aika nerokasta laittaa valot pois päältä ja vain mietiskellä hiljaisuudessa elämää, ihmisiä, rakkaita ja kaikkea muuta siitä väliltä. Yksi kynttilä on ihan riittävä valaisemaan sitä toivoa, jonka Herra armossa antaa meidän jokaisen elämään.
***
Valitettavan usein me valitsemme sen toisen vaihtoehdon – istumme ruudun edessä vielä tunnin tai pari katsellen jotakin jo kulunutta jännitystarinan juonta tai laskemme viimeisimmän päivityksen ”tykkäyksiä”. Riisumme itse itseltämme se mahdollisuuden rauhaan, jonka Herra viisaudessaan on suonut meille täällä pohjoisessa.
Kun väsymme elämään ja masennumme murheista, helpointa on syyttää maailmaa ja sen menoja. Mutta ehkä meidän pitää kysyä itseltämme, olemmeko ymmärtäneet hiljentää ylimääräisiä ärsykkeitä ja laittaa valoja pois päältä, että voisimme löytää rauhaa pimeydestä.
Kirjoittaja on Pilistveren seurakunnan kirkkoherra. Kolumni julkaistu Kotimaassa 19.9.
Kuva: Hermann Kalmus
Lue myös Hermann Kalmusin muut kolumnit:
Kolumni: Kristityistä on kiinni se, minkälaista valtaa sanoilla elämässä on
Kolumni: Viron kirkon nuorisotyö on vaatimatonta – on vaikeaa jälleenrakentaa väkivallalla tuhottua
Kolumni: Kuka pelastaisi kirkon?
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.