Inkerin kirkolla on monia ystävyysseurakuntia Suomessa. Suhteita luotiin neuvostoajan päätyttyä ja Venäjän-matkailun helpotuttua. Noilta ajoilta muistiin piirtyivät syrjäseutujen suomea puhuvat vähävaraiset vanhukset. Monen mielessä Inkerin-ystävyys on joko heimoajattelun sävyttämää köyhien avustamista tai herätysliikkeitten lähetystoimintaa siellä, missä voi vapaasti vastustaa naispappeutta. Mutta kannattaa tehdä opintomatka Pietariin Pyhän Annan kirkkoon.
Pyhä Anna oli alun perin saksalainen kirkko. Neuvostoaikana se muutettiin elokuvateatteriksi, ja lopulta siinä toimi yökerho. Kun Pietarin kaupunki kymmenkunta vuotta sitten ryhtyi palauttamaan kirkkoa oikeille omistajilleen, siinä syttyi tulipalo. Kaupunki kustansi uuden katon, mutta saksalainen seurakunta ei enää halunnut Pyhää Annaa ristikseen. Inkerin kirkko on nyt käynnistänyt siinä oman urbaanin missionsa. Mallia on haettu Tukholman Santa Klarasta.
Seurakunta on avannut tulipalon turmeleman kirkkonsa kulttuurille. Suurkaupunki pursuaa taiteilijoita, muusikoita ja esiintyjiä, jotka kilpailevat saadakseen työnsä hämärään ja kylmään kirkkosaliin. Yläsalissa kokoontuu kursseja ja kerhoja. Seurakunta pitää pelastusarmeijan kanssa soppakeittiötä sekä kahvilaa ja järjestää kristinuskon alkeiskursseja. Mustuneesta kirkosta on tullut nuorten aikuisten eksoottinen kohtaamispaikka. Sunnuntaisin pidetään kolme jumalanpalvelusta, yksi englanniksi ja kaksi venäjäksi. Sisään poikkeavista irrallisista kasvaa hengellinen yhteisö, joka löytää Kristuksen metropolin kuhinan keskellä.
***
Vastaavia kaupunkiteologian sovelluksia olen nähnyt monin paikoin ystävyyshiippakunnissa. Baltimoressa oli tyhjentyneessä kirkossa aloitettava alusta ja tarjottava naapuruston asukkaille tila heidän omille toiminnoilleen. Manchesterissä oli kirkon nurkkaus sisustettu olohuoneeksi sohvineen. Pöydällä on palapeli, jota yksinäiset saavat tulla näpräämään. Arkipäivän pistäytyjistä kasvaa vähitellen sunnuntain seurakunta.
Suomen kaupungeissa tuntuu vielä kansankirkon läsnäolo. Se kuitenkin hiipuu hiljalleen taustasäteilyksi, jonka erityislaatu hädin tuskin erottuu muusta. Miksi tulla kirkkoon? Kokonaisvaltainen evankeliumi koskettaa koko ihmistä. Ennen pitkää on vaihdettava strategiaa ja ryhdyttävä viimeisten jäsenten pidättelemisen sijasta tavoittelemaan uusia.
Mutta ehkä kirkon muutos tapahtuu samoin kuin alkoholistin raitistuminen eli vasta pohjakosketuksen kautta.
Kirjoittaja on Tampereen hiippakunnan piispa.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös:
Kolumni: Vanhat uskontunnustukset käsittelevät oikean etiikan sijasta oikeaa uskoa
Kolumni: Kaste on muidenkin kuin perheväen juhla
Kolumni: Kirkon tehtävänä on julistaa evankeliumia, joka on toisenlainen kuin monet toivovat
Kolumni: Onko arkkipiispa kirkon pää vai Jumalan uskollisuuden merkki?
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.